Siirry pääsisältöön

Ulrika Nielsen: Tingen




Ulrika Nielsenin Tingen on runokokoelma esineistä ja tavaroista. Siitä, miten ne ovat enemmän kuin itsensä ja miten ne vaikuttavat meihin ja miten vaikeaa niistä luopuminen on. Varsinkin, kun siivoamme meille rakkaan kuolleen ihmisen tavaroita.

Nielsen käsittelee tavaraproblematiikkaa yleisemminkin, mutta keskityn tässä tekstissä pääosin niihin tämän kokoelman herättämiin tunteisiin, jotka liittyvät kuolleen jäämistön siivoamiseen. Tämä teksti ei ole arvio, vaan kooste siitä, mitä kaikkea Tingen minussa herätti.


Siitä asti kun äitini kuoli viime marraskuun lopussa tavarat - niiden läsnäolo ja niiden minulle esittämät vaatimukset - ovat hallinneet mieltäni. Tingen iskee suoraan tavara-ahdistukseeni.

"En del av tingen är svåra att förstå,
du vet inte hur de hamnade här,
var de kommer ifrån, hur det hela började,
du minns inte."


Nippelit ja nappelit, epämääräiset kapineet. 
Niiden vyöry laatikoista. Niiden joskus ollut merkityksellisyys. Miten niitä on rakastettu. Miten ne on koettu tärkeiksi. 
Tämä voimattomuuteni niiden seurassa.
Pois. Ei pois.


Luopumisen prosessi. Mitä ehkä vielä sittenkin saattaisi myöhemmin kaivata. 
Äidin tavarat kierrätyssäkeissä. 
Äidin tavarat kaatopaikkasäkeissä. 
Siisteissä mustissa jätesäkeissä, joihin on liimattu maalarinteippiä, jossa lukee joko kierrätys tai kaatopaikka.


”När en människa dör
inträffar en föremålens bin bang.”


Kuolleen ihmisen irtaimiston luonne muuttuu. Kuin se mikä ennen kuului omistajalleen olisi nyt orpo ja odottaisi askelia, jotka eivät enää lähene. 
Voiko koskea? Onko oikeutta? 


Ja nostalgia. 
Ja muistot. 
Vesiputouksena ryöppyävät tunteet. 
Luopumisen vaikeus kuin hallitsemattomasti leviävä ihottuma. Kuin luopumalla tietystä tavarasta sen omistaja kuolisi vähän lisää.
Vähän taas uudestaan.




Mitä järkeä tässä on? Vuosien kuluessa tavaraa kerääntyy yhä lisää. Yhä enemmän epämääräistä ja kuolemamme jälkeen joku toinen joutuu siivoamaan ne. 
Mihin näitä kaikkia esineitä ja tavaroita on alunperin edes tarvittu? 
Mistä ne ovat kotiimme ajautuneet?


Kaapit pursuvat. 
Kirjoituspöydän laatikon toimimattomat kynät pitävät ylpeinä tilastaan kiinni. 
Muovikassi täynnä villasukkia.


Nielsen kirjoittaa, miten tavaroihin kasautuvat tunteet ja liimautuvat muistot. 
Esineestä luopuminen on luopumista paljon enemmästä kuin niistä itsestään. 
Ei voi. 
Ei pysty. 
On pakko. 
Sattuu.



Esineet ja tavarat. Niiden oma tahto. Ne pistävät vastaan, eivät halua tulla heitetyiksi pois. Edestakainen liike. Laitan roskiin. Otan pois. Laitan uudelleen roskiin. Kaikkea ei voi säästää. Ei edes suurinta osaa. Kuinka monta kertaa olen jo sanonut: ”Tästä nyt vaan on ihan pakko luopua:”



”Armens rörelse hejdas
när den rör sig i riktning mot soppåsen,
som om något hos tingen insisterar.”



Jos olisi selkeys, jos ei olisi mitään ylimääräistä.
Utopia. 
Määrittele turha. 
Kenen turha?


Tavarat pitävät meidät liikkeessä. Niistä on huolehdittava. Putsattava, huollettava, pölytettävä. Esineiden myötä kotiimme syntyy tietty ominaishaju, kuten Nielsen muistuttaa.


”Du konstruerar en värld
av ting.
Dina rum, din värld.
Du bygger din värld
av ting.
Men tingen bygger också dig.”



Äitini jääkaapissa ruisleipäsiivu, jonka päällä kolme suolakurkkuviipaletta. Olit säästänyt leipäpalan myöhemmäksi.




Ulrika Nielsen: Tingen

Schildts & Söderströms (2022)






Kommentit

  1. Tavarat on kyllä jännä asia. Mää oon jo lapsena kynsin hampain säilöny ja säilyttäny, suorastaan hamstrannu mun päiväkirjoja, runovihkoja, maalauksia ja valokuvia yms., että ois ees jotain, joka on mun ja mua, jälki minusta ja mun olemassaolosta. Kaikelle muulle ihan sama. Kaapissa on pari banaanilaatikollista tätä kamaa. Ja sitä kertyy edelleen, on varmaan jo pari laatikollista lisää. Yritänkö museoida itteeni?

    VastaaPoista
  2. Olen joskus teininä ollut raivaamassa sukulaisen yksiötä, hän ei tosin silloin menehtynyt vaan asunto piti myydä muista syistä. Onhan se ihan hemmetin karua touhua, kun sitä miettii.

    Osanottoni äitisi poismenosta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip