Antti Hurskainen: Suntio

Suntio on ulkonäöltään raamattu tai ehkä sittenkin virsikirja. Pilaantuneen ehtoollisviinin värinen kansi kultakirjailuin. Yhteys kristilliseen kontekstiin on ilmeinen. 

Kansi on hirveän ruma. Ei millään tapaa houkutteleva. Se ei kutsu tarttumaan itseensä. Se jököttää kuin muistomerkki, joka ohitetaan sen enempiä sille ajatuksia uhraamatta.

Vaan ei kansi kirjaa pahenna.

Antti Hurskaisen Finlandiapalkinto-ehdokkaanakin ollut Suntio on kaikkea muuta kuin mitä Hurskaisen odottaisin kirjoittavan. 

Toki, jos hetkeksi pysähdyn edellistä lausetta miettimään, niin huomaan, että ei minulla varsinaisesti ole Hurskaisen kirjoittamisen tematiikkaan liittyviä odotuksia. 

Repaleinen odotushorisontti repeää temppelin esiripun tavoin. Eli, Eli, Lama Sabachthani.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä suntio Turtola tekee työtään, keskustelee kirkkoherran kanssa ja hoitaa vakavasti sairasta tytärtään. Turtola on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt makeamman elämän perään. 5-vuotias tytär Monika sairastaa glioblastoomaa ja hänen terveydentilansa menee jatkuvasti huonompaan suuntaan.

Turtola on huolehtivainen isä.  Pienin keinoin hän rakentaa helpotusta tyttärensä elämään. Turtola on maallinen Jumala, Monika tyttäreksi tullut Jeesus. Ehkä nyt liioittelin, ehkä en.

Kovasti viinan perään olevan saksalaisesta teologi Dietrich Bonhoefferista innoittautuneen kirkkoherra Sirénin kanssa Turtola puhuu kristinuskon keskisistä ja polttavista kysymyksistä. 

 Boenhoeffer, kuten useimmat tietävät, kuoli natsien keskitysleirillä ja Suomessa hänet muistetaan erityisesti virrestä 600.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan 

olemme kaikki hiljaa kätketyt

Sirénin ja Suntion aiheina ovat niin Ingmar Bergman, Kiihtelysvaaran kirkkopalo, anteeksipyyntöspektaakkelit kuin Jeesuksen ystävyyssuhteetkin. Vuoropuhelu saa usein esseemäisiä sävyjä.

Teoksen toisessa osassa Turtola on vankilassa tehtyään - ainakin omasta mielestään - armeliaan teon ja veistää Jeesus-patsasta sekä kirjoittaa kirjeitä, joiden vastaanottajina ovat mm. kirkkoherra, Turtolan ex-vaimo, tytär Monika, Turtolan isävainaa, Turtolan ja Monikan asunto sekä itse Jumala.

Ertityisesti Suntion alussa Hurskaisen iskevä lause, kyyninen ja paikoin suorastaan nihilistinen ote muistuttaa Juha Seppälän kerronnasta. Meno ei ole kovin toivorikasta ja miksi olisikaan, sillä toivo ei ole se rakennuspuu, jonka varassa Turtolan elämä lepää.

Hurskainen ruotii nykyajan tyyppipiirteitä - syylllisyyttä, itsekkyyttä, pelkoa, kuolemaa - asettamalla ne raamatulliseen kontekstiin. 

Syviä syvyyksiä avautuu ja lukija voi hyvinkin pudota kuiluun, josta pois pääseminen vaatii vaikeiden ihmisen osaan ja tekoihin liittyvien kysymysten käsittelyä. 

Jostakin olemme tulossa, mutta olemmeko minnekään menossa?

 

Antti Hurskainen: Suntio
282 sivua
Siltala (2023)