Siirry pääsisältöön

Laura Laakso: bigmacbeth


Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita.

Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa.

Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä).


On kirjoja, enimmäkseen juuri sellaisia kirjoja, joista voi kertoa, mistä niissä on kysymys. Luetella niiden henkilöitä ja  teemoja ja kenties jopa sanoa sanasen rakenteista ja muusta sellaisesta, käyttää pari lausetta juonen kuvaamiseen. Sitten on kirjoja, harvemmin on, onneksi sentään joskus on, sellaisia kuin bigmacbeth, josta kirjoittaminen tuntuu niin intiimiltä, niin alusvaatteettomalta, että en oikein tiedä, uskallanko kuitenkaan.


Maria Matinmikko kirjoittaa teoksessaan Valohämy:

”Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Voiko katsoja pettää teoksen tai irtisanoutua sopimuksesta ja katsoa tanssitaidetta installaationa, elokuvana tai esseenä? Lukea kirjaa musiikkina tai rullamaisemamaalauksena? Kunnella musiikkialbumia novellikokoelmana tai manifestina? Katsoa valokuvaa teatterina, maalausta tai piirustusta runona?”

bigmacbethia voi lähestyä lukemalla. Tietenkin voi. Onhan se kirja / kirjakin. Minulle se on ensimmäiset kymmenet sivut voittopuolisesti elokuva. Mielessäni käy jatkuvasti Gabriel Axelin ohjaama elokuva Babettes Gæstebud (1987) ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989).

En lainkaan väitä, että edellä mainituilla elokuvilla olisi sinänsä varsinaisesti ja yleisemmin mitään tekemistä bicmacbethin kanssa, mutta niistä minuun on alitajuntaisesti varastoitunut notkuvia pöytiä, syömistä ja kaikenlaista ruokapaljoutta, jotka omalla tavallaan asustelevat myös bigmacbethissa.

Mehän tiedämme, että kauheinta on läski. Parempi siis syödä vain 2,5 lihapullaa kolmen sijasta, kuten bigmacbethissa tyttärelleen Pikkunartulle opettaa hänen äitinsä, joka on "paras äiti ikinä".

Siinä missä Pikkunartun lautasella on ruokapula, on bigmacbethissa tekstuaalinen ruokarunsaus. On ahminnallista. On suupielistä valuvia sylkirihmaisia vanoja, jotka pursottavat micmacbethin tarinaa, joka kuljeskelee talossa, jolla on monta merkitystä. 

Ja on ääriä myöten täynnä oleminen, lisämahtumattomuus ja vessanpöntön pohjakirjoitus IDO jotain.


"[t]eos röyhtäilee ja ähkii, sillä anorektiseen balettitutuun ahdettuna teksti tursuaa yli, sen buliminen hedonismi ei mahdu luonnonsuoleen."



Mehän tiedämme edelleen, että kauheinta on läski. Kauheimman vastakohtaisinta on ei-läski, purilaskielteisyys ja yleinen vähä- ja olematonsyöminen. Että jos nyt ihan aluksi ei mentäisi sinne Mäkkäriin ollenkaan enää koskaan. Ja jos ihan varmuuden vuoksi varottaisiin ihan kaikkea punakeltaista, kun niiden punakeltaisesta ei koskaan voi tietää, mikä transrasvaranskis tuon väriyhdistelmän syövereissä piilee. 


bigmacbeth on niin monella tavalla nerokas, niin hurja ja yltiöpäinen. Niin levottomasti lepattava ja ylenmäärin rakastettava. Laura Laakson kirjallinen lahjakkuus on Suomen kirjaskenessä vertaansa vailla.

Hinta on mikä hinta on. Tinkimätön.



Laura Laakso: bigmacbeth
334 sivua
Aviador (2023)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip