Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus

Ben Lerner (s. 1979) on arvostettu amerikkalainen nykykirjailija, joka kuitenkaan ei Suomessa ole toistaiseksi aiheuttanut suurempaa liekehdintää lukevan yleisön kohdalla, vaikka syytä olisi.  Ehkä tilanne muuttuu hänen uutuutensa Puhtaaksikirjoituksen (Siltala, suom. Markku Päkkilä) myötä.

Kiinnostuin Lerneristä jo ennen kuin häntä oli suomennettu, joten olen lukenut häneltä aiemmin englanniksi romaanin Leaving the Atocha Sation (Lähtö Atochan asemalta, Siltala, suom. Artturi Siltala) ja suomeksi Topekan koulun (The Topeka School, Siltala, suom. Markku Päkkilä). Nämä kaksi riittivät vakuuttamaan minut siitä, että Lerneriin voidaan lyödä kirjallisen laadun leima. Ja Puhtaaksikirjoitus - se tekee leiman musteesta muutaman asteen pysyvämpää.

Puhtaaksikirjoitus on pieni kirja, pikemmin pienoisromaani kuin varsinainen täyspitkä teos. Tästä huolimatta Lerner onnistuu tuomaan kirjaansa suuria kysymyksiä ilman että tungosta olisi kuin markkinatorilla.

Puhtaaksikirjoitus jakautuu kolmeen osaan: Hotelli Providence, [Hotelli Villa Real] ja Hotelli Arbez. Miksi Hotelli Villa Real on hakasuluissa? Onko kyse siitä, että se on valinnainen osa varsinaisessa tarinassa, joka kuitenkaan ei ole tarinan kannalta välttämätön, mutta joka tuo lisätietoa muuhun kerrottuun?

Ensimmäisessä osassa nimettömäksi jäävä kertoja matkustaa Rhode Islandille tekemään haastattelua entisestä mentoristaan 90-vuotiaasta Thomasista. Kertojan epäonneksi hänen puhelimensa putoaa lavuaariin, eikä suostu enää toimimaan, joten hän ei pysty nauhoittamaan haastattelua, eikä hän koe soveliaaksi kertoa Thomasille, että nauhoittaminen ei ole mahdollista, vaan teeskentelee, että puhelin nauhoittaa.

Ollaan muistin varassa useamman kertaisesti. Thomasin puheet poukkoilevat ja on mahdoton tietää, onko hänen muistiinsa luottamista. Syntyy ironinen tilanne, jossa kertoja joutuu keskittymään Thomasin puheisiin tavallista tarkemmin, koska nauhoitusmahdollisuutta ei ole. 

Koska nauhoitetta ei ole kertoja joutuu kirjoittamaan juttunsa Thomasista muistinvaraisesti ja romaanin toisessa osassa hänen artikkelinsa todenmukaisuus joutuu kiistelyn kohteeksi. Koska Thomasin muistiinkaan ei ole ollut luottamista ei nauhoitteen - jos sellainen olisi käytettävissä - puhtaaksikirjoittaminen sekään tarkoittaisi, että tuloksena olisi totuus Thomasin puheista. 

Nauhoituksen puuttuminen lisää toisen muistinvaraisen kerroksen lopputulokseen. Näin Lerner osoittaa, että totuus ja fiktio sekoittuvat aina toisiinsa. Kerrottu on aina myös valintaa ja tulkintaa, eikä mitään ns. puhdasta tarinaa voi olla olemassa. Samalla myös kysymys siitä, kuka on tekstin varsinainen puhuja/tekijä - Thomas vai kertoja - asettuu hyhmäiselle alueelle. 

Kolmannessa osassa keskiössä on teini-ikäisen syömishäiriö ja sen kokonaisvaltainen vaikutus perheen elämään ja hyvinvointiin. Kuvaus saa ironisia kierteitä, joita kuitenkaan ei ole yksinkertaista selittää pelkästään ironian kautta. 

"Kaki vanhempaa, kaksi itseään inhoavaa eliittijuristia, pillitti ylihintaiseen salaattiinsa [...] koska jostakin käsittämättömistä syistä lapsemme ei pannu suuhunsa ruoan muruakaan."

Puhtaaksikirjoituksessa Lerner käsittelee nykyihmisen teknologiariippuvuutta, perhesuhteita, pandemian aikaa, taiteen merkitystä. Vaikka osa edellä mainituista teemoista soveltuisi erityisen hyvin esseistiseen kerrontatapaan Lerner pysyttelee pitkälti romaanimuotoisessa kerronnassa. 

Lernerin teksti on kirkasta, sanoilla vankat juuret. Puhtaaksikirjoitus kasvaa syvyyttä ja tyhjentymättömyyttä. Se herättää kysymyksiä ja jättää vastaamisen lukijan tehtäväksi.



Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus
157 sivua
Trnascription (suom. Markku Päkkilä)
Siltala (2026)