Reader, why did I marry him?

Birnamin metsä on ihan erilaista Cattonia kuin hänen aiemmat teoksensa. Se on erittäin vahvasti koukuttava, Uuteen-Seelantiin sijoittuva teos, jossa kohtaavat Birnamin metsäksi itseään nimittävät ympäristöaktivistit ja Robert Lemoine - nimiseen mieheen henkilöityvä kapitalismin huipentuma miljardeineen. Antaisitko pikkusormen vastustajallesi, jos niin pystyisit edistämään omaa tärkeäksi kokemaasi agendaa? Realiteettihan kuitenkin on, että ei voi antaa vaan pikkusormea, vaan kuten Aki Sirkesalo jo vuosia sitten totesi, paholainen (lue: yltiökapitalismi) vie pikkusormen saadessaan koko käden ja enemmänkin. Robert Lemoine haluaa rakentaa itselleen bunkkerin, johon hän voi paeta maailmanloppua. Kun hän kohtaa Birnamin metsän johtohahmon Mira Buntingin hän yllättäen haluaa lahjoittaa aktivisteille rahaa. Voiko Lemoineen luottaa? Mitkä ovat hänen todelliset tarkoitusperänsä?  Teoksessa kritisoidaan niin kapitalismia, intersektionalismia kuin vasemmistoakin. Kritiikin äänitorveksi nousee ...

Joskus sen tietää heti. Nimittäin sen, että on alkamassa lukea kirjaa, joka on harvinaisen hieno tapaus. Joskus myös aavistelee väärin ja kirja osoittautuu lupaavasta alustaan huolimatta pettymykseksi. Niin ei käynyt Eleanor Cattonin Harjoitusten kohdalla, vaan se lunasti kaiken sen, jota lupasi jo sivuilla 7-8. Otan tähän alle pitkähkön sitaatin, joka todistaa väittämäni. Kyse on tilanteesta, jossa soitto-oppilaan äiti on tullut saksofoninopettajan vastaanotolle saadakseen tyttärelleen paikan soittotunneilla. Saksofoninopettaja perustelee valintojaan äidille: Vaadin oppilailtani sitä, [...] että he ovat untuvaisia ja murrosikäisiä, murjottavasta epäluottamuksesta finneillä, täynnä sisällä kiehuvaa yksityistä raivoa, vimmaa, epävarmuutta ja synkkyyttä. Vaadin että he odottavat käytävällä ainakin kymmenen minuuttia ennen joka tuntia, hellivät haavojaan, nyppivät surkeina arvottomuuttaan niin kuin sormella hypistetään rupea tai hyväillään arpea. Ennen kuin opetan tytärtänne a...

Aurinko jousimiehessä Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä. Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta...