Reader, why did I marry him?

Joskus sen tietää heti. Nimittäin sen, että on alkamassa lukea kirjaa, joka on harvinaisen hieno tapaus. Joskus myös aavistelee väärin ja kirja osoittautuu lupaavasta alustaan huolimatta pettymykseksi. Niin ei käynyt Eleanor Cattonin Harjoitusten kohdalla, vaan se lunasti kaiken sen, jota lupasi jo sivuilla 7-8. Otan tähän alle pitkähkön sitaatin, joka todistaa väittämäni. Kyse on tilanteesta, jossa soitto-oppilaan äiti on tullut saksofoninopettajan vastaanotolle saadakseen tyttärelleen paikan soittotunneilla. Saksofoninopettaja perustelee valintojaan äidille: Vaadin oppilailtani sitä, [...] että he ovat untuvaisia ja murrosikäisiä, murjottavasta epäluottamuksesta finneillä, täynnä sisällä kiehuvaa yksityistä raivoa, vimmaa, epävarmuutta ja synkkyyttä. Vaadin että he odottavat käytävällä ainakin kymmenen minuuttia ennen joka tuntia, hellivät haavojaan, nyppivät surkeina arvottomuuttaan niin kuin sormella hypistetään rupea tai hyväillään arpea. Ennen kuin opetan tytärtänne a...

Jos juoni, tapahtumien runsaus ja kirjan koukuttavuus ovat sinulle tärkeitä kirjallisia arvoja, voit lopettaa tämän bloggauksen lukemisen heti alkuunsa, sillä puolivahingossa löytämäni Catherine Laceyn esikoisteos Nobody is ever missing (NIEM, 2014) ei tarjoa edellä mainittuja asioita. Jos luit kuitenkin edes tähän asti, niin antaisitko, please, minulle muutaman pisteen siitä, että olin näin rehellinen ja pidin kiinnostuksenherätysnappulaa off-asennossa. Catherine Lacey on vuonna 1985 syntynyt amerikkalainen kirjailija, jonka asetan siihen samaan huoneeseen, jota asuttavat mm. Deborah Levy ja Rachel Cusk. Päädyin lukemaan NIEMin, kun kiinnostuin Laceyn uusimmasta teoksesta The Answers, jota on kuvattu mm. seuraavasti: An urgent, propulsive novel about a woman learning to negotiate her ailment and its various aftereffects via the simulacrum of a perfect romantic relationship. Koska tätä romaania ei vielä Helmetin kokoelmista löydy, päätin lukea Laceyn esikoisen. NIEM kertoo saippu...

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus on teos, joka on kuin tehty lukijoiden rakastettavaksi ja mikäli kirjablogeja on uskominen on se otettu vastaan melko lailla yksimielisesti ihastuksesta huokaillen. Todellisen historiallisen henkilön/tapahtumien kuvaaminen kaunokirjallisesti on laji, johon suhtaudun jossain määrin epäillen. Tuoreessa muistissani on vielä se katastrofaalinen lukukokemus, jonka tarjosi Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmä . Päinvastaista eli kerrassaan loistavaa todellisten tapahtumien fiktionaalistamista taas on viime aikoina lukemieni teostan joukossa edustanut Ryan Gattisin Vihan kadut , jonka hurjuus on aivan omaa luokkaansa. Kirkkaus puolestaan kertoo uusi-seelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004).  Hulluus kuvun alla Janet Frame oli kirjailijan oikea nimi, mutta hän alkoi myöhemmin käyttää salanimeä Nene Janet Patherson Clutha, jolloin Janet Framestä tuli hänen kirjailijanimensä. Janet Frame halusi paeta uuden nimen taakse, pitää...

Aurinko jousimiehessä Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä. Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta...