Catherine Lacey: Nobody is ever missing

Jos juoni, tapahtumien runsaus ja kirjan koukuttavuus ovat sinulle tärkeitä kirjallisia arvoja, voit lopettaa tämän bloggauksen lukemisen heti alkuunsa, sillä puolivahingossa löytämäni Catherine Laceyn esikoisteos Nobody is ever missing (NIEM, 2014) ei tarjoa edellä mainittuja asioita. Jos luit kuitenkin edes tähän asti, niin antaisitko, please, minulle muutaman pisteen siitä, että olin näin rehellinen ja pidin kiinnostuksenherätysnappulaa off-asennossa.

Catherine Lacey on vuonna 1985 syntynyt amerikkalainen kirjailija, jonka asetan siihen samaan huoneeseen, jota asuttavat mm. Deborah Levy ja Rachel Cusk. Päädyin lukemaan NIEMin, kun kiinnostuin Laceyn uusimmasta teoksesta The Answers, jota on kuvattu mm. seuraavasti: An urgent, propulsive novel about a woman learning to negotiate her ailment and its various aftereffects via the simulacrum of a perfect romantic relationship. Koska tätä romaania ei vielä Helmetin kokoelmista löydy, päätin lukea Laceyn esikoisen.

NIEM kertoo saippuaoopperakäsikirjoittajasta nimeltä Elyria, joka päättää jättää Aviomiehensä. Kirjoitin Aviomiehen isolla, koska kautta kirjan Elyria erisnimen sijasta käyttää hänestä ilmaisua Husband. Näin tehdessään hän haastaa puhetavan, jossa nainen/vaimo määritellään miehensä kautta. Voidaan sanoa herra ja rouva Smith, mutta kuulostaisi aika kummalliselta sanoa herra ja rouva Aviomies. Mitään yksittäistä erityistä syytä ei Elyrialla ole miehensä jättämiseen. Hän yksinkertaisesti vaan pistää repun selkäänsä ja päättää matkustaa New Yorkista Uuteen-Seelantiin.

Olisi liioiteltua kutsua Elyriaa Odysseukseksi, mutta kieltämättä ilmassa on hiven kreikkalaisen tarun tuntua ja minun on helppo kuvitella Aviomies Penelopena astelemassa Ithakan rannoilla. Lacey kuvaa, miten Elyria liftaa kyytiin jos toiseenkin, eikä ota kuuleviin korviinsa varoituksia matkustustapansa vaarallisuudesta.

*

Jos sanon, että Laceyn romaani kertoo siitä, miten Elyria yrittää päästä selvyyteen, missä hän on elämässä menossa, on se sekä totta että samaan aikaan NIEMin latistamista. Kun Elyria pääsee Uuteen-Seelantiin hän viettää kulkurielämää. Nukkuu ladoissa ja vieraiden ihmisten kotona, eikä useimmiten aamulla tiedä, mistä itsensä löytää. Hän tekee niin, koska niin hänen on tehtävä ja yhdellä tasollaan romaani kertookin juuri siitä, miten vaikea Elyrian on tietää, miksi hän tekee mitä hän tekee ja miten hän voisi päästä käsiksi oman tekemisensä motiiveihin.

Elyrian itsereflektointi on usein monipolvista ja paikoin uuvuttavaa, mutta Laceyn kirjoitustapa on kuitenkin niin herkullinen, että minussa pistelee hyvällä tapaa vähän väliä. Hänen vittauksensa kantavat mukanaan varsin isoja palasia:

Lately, I coudn't remember those years, as if childhood was a movie I'd only seen the previews to.

Monta kertaa lukiessani jään kiinni Laceyn lauseisiin ja luen niitä uudestaan, koska niiden lukeminen yksinkertaisesti vaan tuntuu niin hyvältä.

*

Heti romaanin alussa tulee selväksi, että Elyrian ajatusmaailma ei ole tavallisimmasta päästä, kun hän pohtii, mitä hänen verelleen tapahtuu sen jälkeen, kun se on analysoitu. Enpä ole tätäkään asiaa aiemmin tullut ajatelleeksi. Elyria on vangitseva henkilöhahmo ja lukiessani huomaan pohtivani, mistä oikein on kysymys. Onko Elyria sairas? Onko hänelleä mielenterveysongelmia vai onko kyse siitä, että hänellä nyt vaan sattuu olemaan harvinaisen mielenkiintoinen tapa tarkastella itseään ja maailmaa.

Melko varhaisessa vaiheessa tarinaa paljastuu, että Elyrian sisko on tehnyt itsemurhan ja että Aviomies on professori, jonka oppilaisiin sisko kuului. Siskon väkivaltainen kuolema tunkee juurenssa Elyrian ajatuksiin. Ei olisi väärin todeta, että NIEM on kertomus Elyrian surutyöstä, mutta kyse on kuitenkin enemmästä. Muistot luikertelevat, menevät sekaisin, eikä niihin ole luottamista. "Memories are so often made by one hand and deleted by the other."

Siskon kuolema tuo yhteen Elyrian ja Aviomiehen ja he ikään kuin valitsevat toisensa, koska heillä kummallakin on yhteisiä kipuja. Elyria kutsuu itseään lapsen lapseksi, sillä hänen äitinsä käytös on alkoholistiselle tyypillisen holtitonta ja itsekeskeistä. Nimensä Elyria on saanut ohiolaisen kaupungin mukaan, jossa hänen äitinsä ei koskaan käynyt. "That was all my name meant: a place she'd [Elyria's mother] never been." Aviomiehen äidistä taas paljon kertoo esimerkiksi se, että hän ihmettelee miksi Aviomiehen isä ei hakenut poikaansa koulusta, mutta ei tule muistaneeksi, että Aviomiehellä ei ole enää isää.

*

Elyria elää ikään kuin itsensä ulkopuolella ja niin maailma kuin hänen omatkin toimintapansa ovat hänelle pitkälti käsittämättömiä. Lacey raaputtaa tapojani nähdä ja ajatella, hän herättää minussa kysymyksiä ja saa minut pohtimaan itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden kääntöpuolia, muotoja ja merkityksiä. Lukiessani joudun kokemaan myös tervettä epämukavuutta ja tunnustamaan, että jostakin asiasta ei välttämättä kerro mitään se, että minä ajattelen sen olevan jollakin tavalla. Elyrian pohdinnat auttavat minua näkemään itselleni kertomia selityksiä, jopa suoranaisia valheita.

Laceyn romaani kannustaa minua itserehellisyyteen ja osoittaa, että rehellisyys on hurjan paljon hankalampaa kuin miltä se aluksi tuntuu. Itseselityksen altaa löytyy uusien itseselityksien jono ja ahdistavinta on, että kenties ihminen on niin monimutkainen, että hän ei kykene olemaan täysin rehellinen edes itselleen. Mistä esimerkiksi voi tietää, mitä halutessaan haluaa?

I should want this, I thought, but all I wanted was to wish that I even wanted to want this and if I was being honest with myself, which I sometimes was, I didn't even want to want to wish.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi Laceyn lauseet ovat välillä hyvin tiheitä ja niissä on ripaus Ali Smithiä. Laceyn kirjoitus luo varjoja, joissa oleellisin tapahtuu. Nobody is ever missing on kielellisesti hurmaava ja tinkimätön romaani, joka vastustaa tavanomaista ja jonka vakavuudessa asuu myös huumori.


Catherine Lacey: Nobody is ever missing (2015/2014)
256 sivua
Kustantaja: Granta