Reader, why did I marry him?

Siinä se tulikin jo otsikossa Diana Evansin romaanin Ordinary people tärkein kysymys. Ordinary people on yksi tämän vuoden Women's Prize for Fiction -palkinnon ehdokaslistalle päässeistä kirjoista. Se ei ollenkaan sen tyyppinen romaani, joita yleensä luen saati sitten, että innostuisin tarinasta, joka tarkan realismin keinoin käsittelee aihetta, joka jo etukäteen saa minut haukottelemaan. Parisuhdekuvaus, voiko tylsempää olla? Ordinary people kuitenkin osoittaa, että kun kirja on kirjoitettu hyvin ei aiheella tai tyylillä ole väliä ja yllätyksekseni huomasin imeytyväni Evansin kirjaan kuin nälkäinen punkki polvitaipeeseen. Evansin kirjassa kuvataan kahta tummaihoista, keskiluokkaista pariskuntaa, joiden ongelmat ovat keskenään hyvin samanlaisia. Niin Melissan ja Michaelin kuin Stephanien ja Damianinkin parisuhde on ajautunut lasten syntymän myötä kriisiin. Kumpikin pariskunta tekee kaikkensa pelastaakseen suhteensa, mutta riittääkö se, on toinen asia. Evans onnistuu kuva...

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa on kehuttu niin tuhottoman paljon, että tekisi jo periaatteesta mieli olla eri mieltä. Väkisinkin huomasin lukiessani alkavani pohtia, miten kehuketju oikeastaan muodostuu. Onko niin, että ensin joku tarpeeksi arvovaltainen tyyppi kehuu kirjan ja sen jälkeen toinen ei-yhtä-arvovaltainen nojaa arvovaltaisemman näkemykseen ja päätyy hänkin kehumaan teosta. Kolmas taas luottaa näiden kahden arvioihin ja näin edetään ja kehujien lista kasvaa pitkälti ilman, että monikaan heistä pysähtyy välttämättä edes miettimään, mihin kehut oikeastaan perustuvat. Syvien pohdintojen jaostossa on kasapäin hyviä juttuja, mutta ovatko ne myös erinomaisia juttuja? Offillin teksti on fragmentaarista ja varsinkin teoksen alussa eri kappaleiden väliset yhteydet ovat ohuenpuoleisia. Edetessään tämä teos kuitenkin alkaa kokoontua hyvän pastakastikkeen tavoin. Sakenee, sakenee ja tuoksuu, huumaavastikin. En tiedä, kertooko Syvien pohdintojen jaosto Offillin omasta ...

On on, valat on vannottu. On joukkue muodostettu, team-avioliitto pantu pystyyn, sen käyttöpäivä voimassa aina siihen asti kunnes kuolema erottaa. Niin sitä luultiin. Oli luvattu pysyä. Oli luvattu rakastaa kaikissa mäissä ja mäkien alla, uskollisiakin olla. Oli tehty lupauksia ja solmittu sopimuksia. Ja  niin hyvin se meni tai ainakin yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin aina siihen asti, kun katse paloi kiinni vieraan toisen katseeseen kuin kuva plasmatelevisioon. Siinä hetkessä heti ne rihmat muodostuivat ja alkoivat voimistua ja silloin oli jo myöhäistä, vaikka meni vielä suhteellisen kauan, kunnes ne jotka vannoivat, lupasivat ja sopivat tulivat siihen tulokseen, että siinä se sitten oli. Se avioliitto. Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta on nimensä mukaisesti tarina siitä, miten olipa kerran avioliitto ei päättynyt ikuiseen onneen, vaan eroon. Näin yksinkertaisesti se voidaan todeta ja se miten se meni on totta tai sitten ei. Gulliksenin romaani...