Siirry pääsisältöön

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta


On on, valat on vannottu. On joukkue muodostettu, team-avioliitto pantu pystyyn, sen käyttöpäivä voimassa aina siihen asti kunnes kuolema erottaa.

Niin sitä luultiin. Oli luvattu pysyä. Oli luvattu rakastaa kaikissa mäissä ja mäkien alla, uskollisiakin olla. Oli tehty lupauksia ja solmittu sopimuksia. Ja  niin hyvin se meni tai ainakin yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin aina siihen asti, kun katse paloi kiinni vieraan toisen katseeseen kuin kuva plasmatelevisioon. Siinä hetkessä heti ne rihmat muodostuivat ja alkoivat voimistua ja silloin oli jo myöhäistä, vaikka meni vielä suhteellisen kauan, kunnes ne jotka vannoivat, lupasivat ja sopivat tulivat siihen tulokseen, että siinä se sitten oli. Se avioliitto.

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta on nimensä mukaisesti tarina siitä, miten olipa kerran avioliitto ei päättynyt ikuiseen onneen, vaan eroon. Näin yksinkertaisesti se voidaan todeta ja se miten se meni on totta tai sitten ei.

Gulliksenin romaani on kerrottu jätetyn miehen näkökulmasta. Mies, kirjailija nimeltä Jon,  ikään kuin rekonstruoi tapahtumat, jotka johtivat hänen ja hänen vaimonsa Timmyn avioeroon. Hän kertoo, miten hänen ja Timmyn avioliitossa oli hetkensä ja retkensä, mutta ennen kaikkea ne toisenlaiset retket, jotka lopulta veivät voiton, sillä Timmy ei voinut enää vastustaa juoksuretkiä, hiihtoretkiä ja kiipeilyretkiä naapurustossa asuvan Haraldin kanssa.

Kertomus eräästä avioliitosta on kertomus monista avioliitoista. Erityiseksi Gulliksenin romaanin tekee se, että mieskirjailija kuvaa yksityisen ja kodin aluetta ja vieläpä niin, että kodin hengetär on Jon, joka kirjailijan työnsä ohella on koti-isä, joka laittaa ruokaa ja siivoaa vaimonsa ja poikiensa jälkiä. Tämänkaltainen asetelma on kirjallisuudessa melko harvinainen. Kaiken lisäksi Jon on monella tapaa hyvä ihminen. Hän ei ryyppää, eikä ole väkivaltainen, vaan - suonet anteeksi Jon - vähän liiankin omistautunut perheensä hyvinvoinnille. Välillä tekee mieli hieman tökkäistä Jonia ja käskeä häntä pitämään puoliaan. Kynnysmatot harvoin voittavat rakkaudessa.

Gulliksen luo romaanissaan asetelman, jossa vapaus osana avioliittoa nostetaan korkealle.  Jon on valmis antamaan vaimolleen kaiken tämän tarvitseman vapauden, kunhan vaimo vain pysyy hänen rakastettunaan. Avioliiton väljähtyneisyyttä ratkotaan seksuaalifantasioilla, joista uutetaan kipinää makuuhuoneeseen. Todellisuuteen siirrettyinä fantasiat toimivat huonosti, eikä se ole kenenkään vika, vaan enemmänkin fantasioiden ominaisluonne.

Timmyn omaa ääntä ei romaanissa kuulla, vaan Jon laittaa sanat hänen suuhunsa ja ajatukset hänen päähänsä sen mukaisesti kuin hän uskoo tai haluaa uskoa tapahtuneen. Tämä on jollakin tapaa häiritsevää ja paikoin suorastaan kylmäävää. Mikä ihmeen kaikkitietäjä Jon on? Mistä hän tietää, miltä Timmystä tuntui? Väliin tuskastun Joniin ihan kokonaan ja kirjoittelen hänestä muistikirjaani vähemmän mairittelevia adjektiiveja.

Kertomus eräästä avioliitosta on tunnelmaltaa hyvin intiimi, väliin jopa klaustrofobinen. Kunpa Jon jättäisi edes sen siivoamisen vähän vähemmälle. Ovelasti miesnäkökulmaisuus paljastaa tässä romaanissa, miksi on ongelmallista, jos toinen puolisoista elää elämäänsä pääasiassa yksityisen alueella. Timmyn uusi rakastettu Harald on korostuneesti toiminnan mies, jolla on lähes sankarilliset urheilukyvyt. Siinä missä Harald, jolle Jon antaa lempinimen Hanska, on kiinteäjänteinen ja vahvan fyysisen suorituskyvyn omaava alfa-mies, positioituu Jon enemmän henkisten arvojen kantajaksi, vaikkakin toki Gulliksen sekoittaa tätä asetelmaa kuvaamalla Jonin ja Timmyn seksielämää.

Gulliksenin romaanista tekee niin tehokkaan kuin mitä se on kirjailija tapa kuvata Jonin ja Timmyn aviokriisi niin tavallisena ja tunnistettavana, että teoksen fiktiivisyys tuntuu hyvin ohuelta. Kyllä vaan tulee kiusaus tulkita tämä romaani autofiktioksi ja varsinkin, kun kirjan liepeestä luen, että Gulliksen toimii Knausgårdin kustantajana. Ettei vaan omaelämäkerrallinen tunnustaminen olisi tarttunut häneenkin?

Niin taiten ja tunneälykkäästi kuin Jonin ja Timmyn avioliiton kriisiytyminen on kuvattukin, suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin kuvaus perheen vanhimman pojan surutyöstä.

Hän kehitteli Simsiin vaihtoehtoisen perheen, sellaisen jossa äiti ja minä olimme naimisissa ja jossa olimme edelleen perhe. Hän loi meille samat huoneet, samankaltaiset kalusteet ja samat tavat, joita meillä oli ennen ollut.

Sydämen suojakuoret on niin rakennettu, että kaikelta ne eivät kykene suojaamaan. Laulujen laulun sanat ovat käytännössä usein fantasiaa nekin. Kaiken rakkaus kestää, kunnes ei enää kestä. Gulliksenin romaani on mielenkiintoinen lisä avioliittokirjallisuuteen, joka lajina usein toistaa melko tuttuja kaavoja. Kertomus eräästä avioliitosta tuo tähän genreen tuoreen näkökulman.



Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (2017)
200 sivua
Norjankielinen alkuteos Historie om et ekteskap (2015)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 25 Kirja jossa kukaan ei kuole




Kommentit

  1. Just noin kävi munullekin: lapsen käytös eron jälkeen survaisi eniten, ja miehen sepitys muka vaimon kannalta epäilytti. Imagessa oli kiinnostava Juha Itkosen juttu kirjasta. Siinä hän kyseenalaistaa avoimen omaelämäkerrallisen avautumisproosan. Kirjasta on Norjassa ollut kohinaa, sillä sekä kirjailija että ex-vaimo ovat tunnettuja ja ex-vaimon reaktio kirjaan taisi olle tyrmistynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain just instakaverilta tietää, että tämä kirja tosiaankin perustuu kirjailijan elämään. Ex-vaimo on ollut lievästi sanoen raivoissaan. Asiasta tässä: http://www.aftenposten.no/kultur/-Det-er-som-a-bli-kidnappet-av-en-roman-607103b.html

      Olen kyllä tosi tyytyväinen, että en tiennyt asiasta etukäteen, joten sain pähkäillä tämän kirjan kanssa rauhassa. Jotenkin se omaelämäkerrallisuus sieltä tuli kummiskin läpi.

      Poista
    2. Taitaa olla norjalaisilla mieskirjailijoilla tällainen nyt muotia.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j