Reader, why did I marry him?

"Miksi lukea "hyvin" (=uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?" Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus * ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen Virhe nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta. Otetaanpa aperitiivi: Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni. 1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään  maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myöhe...

Gabriel García Márquezin romaani Of Love and Other Demons on tekstiversio Madonnan Like a Prayer -biisin videosta. Kirjoitinko todella tuon edellä olevan lauseen ja jos kirjoitin, onko se totta? Yhden lukukerran perusteella en uskalla sanoa tästä kirjasta paljoakaan, sillä kerroksia on valtavasti ja siksi tämä kirjoitus on impressio. Totta kuitenkin on, että Like a prayer tuli Márquezin romaania lukiessa mieleeni vähän väliä. En väitä, että olisin varsinaisesti saanut kiinni siitä, mikä Madonnan uskonnolla flirttailevan videon ja García Márquezin romaanin välinen perimmäinen yhteys on. Ainakin siihen liittyy ristejä, pyhimyksiä, pimeää, votiivikynttilöitä ja syntiä. Vaikutelmaa lisää García Márquezin teoksen kansi, joka voisi olla pysäytyskuva jostakin Madonnan videosta. On kyse kielletystä nautinnosta. Halusta, joka suistaa elämän ja kantaa mukanaan kuolemaa. On kyse jostakin, joka on ilmaistu Like a Prayerin kohtauksessa, jossa Madonna suutelee tummaihoista kyynelehtivää ...

Kun olin nuori, minulla oli selvä käsitys siitä, mitä on vapaus. Kuvitelmassani kuljin lentokentällä ja ja roikotin huolimattomasti kädessäni puoliksi juotua Jack Daniels -pulloa ja jostakin syystä minulla oli aina jalassani ne vähän hassut hillittömän leveälahkeiset farkut, jotka olin ostanut Amsterdamista. Yhtä kaikki se oli vapauden täydellisin kuva, sillä olin jo matkalla, mutta en vielä läheskään perillä. Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa In transit ihmiset ovat liikkeessä tai ainakin liikkeelläolo on muuttanut heidän elämäänsä pysyvästi. Olla jossain, ei-vielä missään, mutta juuri nyt tässä, koska jossain on aina oltava, jos ylipäätään on hengissä. Välitila, jossa on jo lähtenyt, mutta jossa ei vielä ole saapunut on In transitin omin tila. Kaltaisilleni ihmisille, jotka rakastavat lentokenttiä ja juna-asemia ja niiden korvikkeena taksimatkoja tämä romaani on erityisen omiaan. Veitsistä kieleen Luin aikanaan Taivassalon romaanin Viisi veistä Andrei Kraplilla (F...

Elämän ilo on valtava niin sisältönsä kuin sivumääränsäkin puolesta. Oikeastaan on melkeinpä vähättelyä kutsua Elämän iloa romaaniksi. Se on niin paljon enemmän. Maailma ja elämän pulssi. 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisen ihmisen sielunmaisema. Marssi halki ajan ja yhteiskunnallisten muutosten. Matka, jonka yksityiskohdat ja laajat kaaret vangitsevat. Sen luettua olo on kuin matkalta palatessa. Päässä käy kiihkeä kuhina, matkalaukku on täynnä pyykkiä ja jääkaapissa pelkkä valo. Elämän ilo on syvä syli, psykologisesti ja aatteellisesti hengästyttävän todenomainen yhden naisen elämäntarina. Se on uppoutumista taitavasti luotuun maailmaan, jossa omaelämäkerralliset elementit kohtaavat fiktion. Tässä suhteessa Elämän ilo on sukua Simone de Beauvoirin Mandariineille (Les Mandarins 1954). * Goliarda Sapienza (1924-1996) oli sisilialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti rooleistaan italialaisen elokuvaohjaaja Luchino Viscontin elokuvissa. Hän kirj...

Se sellainen kesä, kun ilma väreilee himon hikeä. Kun viljapellot laiskasti lainehtivat ja lehmät huokailevat kostein silmin. Se sellainen kesä, kun katse. Kun katsominen. Kun katsotuksi tuleminen. Rakastettu nainen pudotetaan kuiluun, jotta rakastaja voidaan tempaista korkeuksiin. Rakastettu nainen lankeaa eläimellisyyteen ja lapsenkaltaisuuteen ja mies pääsee hurmioon Jumalassa. Kaksi toisistaan etäällä olevaa ääripäätä. Mutta tämä ehkä onkin rakastetun naisen salaisuus. Tietämättään hän tietää, että nämä kaksi ääripäätä ovat mitä likeisimmin sidoksissa toisiinsa.* 'Vielä joskus kerromme kaiken' (2014) (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) on tarina 16-vuotiaasta Mariasta, joka ajautuu halun pyörteisiin 40-vuotiaan Hennerin kanssa. Se on myös kertomus DDR:n viimeisistä hetkistä ennen sen yhdistymistä Länsi-Saksaan. Vanhempiensa erottua Maria ajautuu asumaan Brendelin perheeseen DDR:n maaseudulle. Hänen ja Brendelien pojan, Johanneks...

Kirjallisuuden osalta päätin viettää ranskalaisen pääsiäisen. Ensimmäinen teemapääsiäisen lukukohteeni oli Grégoire Delacourtin 'Katseenvangitsijat.' 'Katseenvangitsijat' alkaa kuvauksella siitä, miten kiinnostunut teoksen päähenkilö Arthur Dreyfuss on naisten rinnoista. Pitäisikö tähän nyt lisätä, että kukapa mies ei olisi. Ei sentään, en halua uskoa, että puolet ihmiskunnasta elää ajatellen/katsellen/himoten naisten rintoja aina ja kaikkialla. Arthurille rinnat ovat kuitenkin iso juttu. Ehkä se johtuu siitä, että koira söi hänen siskonsa. Hirvittävä tapahtuma, joka mainitaan ohimennen, mutta joka sulkee Arthurin äidin rakkauden pojaltaan. Ehkä nyt pitäisi löytää joku analyysi koiran syömän siskon ja Arthurin tissikiinnostuksen välille, mutta jätän tuo yhteyden jokaisen itsensä pohdittavaksi. Delacourtin romaanin alku tuo mieleeni Michel Houellebecqin, tuon ranskalaisen suurta ristiriitaisuutta herättäneen kohukirjailijan, jonka kirjoituksia en juuri nyt väl...