Reader, why did I marry him?

En ole unohtanut sitä kiihkoa, jota koin lukiessani Claire Messudin romaanin The Woman Upstairs. Kävin äsken lukemassa siitä kirjoittamani postauksen ( klik ) ja tämän romaanit herättämät tunnelmat palasivat mieleeni kuin hyöky. Huuhtoivat. Ravistelivat. Odotin the Burning Girliltä niin paljon. Odotin aivan liikaa. Lukiessani sitä taas odotin, milloin tarina käynnistyy. Ei käynnistynyt. Tuli viimeinen piste. Oli pakko antaa periksi pettymykselle. Miten ihmeessä kirjailija, joka on kirjoittanut jotain niin hienoa kuin The Woman Upstairs voi pettää minut tällä tavalla? The Burning Girl kuvaa kahden tytön välistä ystävyyttä.  Lapsina Julia ja Cassie ovat erottamattomat.  He ovat olleet paita ja peppu siitä lähtien kun tutustuivat toisiinsa 4-vuotiaina päiväkodissa. He ovat olleet kiinni toisissaan kuin toista ei voisi olla ilman toista. Kaikki heidän välillään on ollut yhteistä ja jaettua, eikä se juopa, joka heidät tulee erottamaan ole lapsuusvuosina olut edes aavistettavi...

On aina erityisen kutkuttavaa, kun voi sanoa: tällaista en ole lukenut koskaan aikaisemmin. Tämä, jos mikä, pitää paikkansa skotlantilaisen Philipp Kerrin (synt. 1956) Liekit Berliinissä -teoksen kohdalla. Se on ensimmäinen osa ns. Berlin noir -sarjassa. Historiallinen dekkari, joka sijoittuu natsi-Saksaan. Teoksen kannessa on sitaatti Ilta-Sanomien arvostelusta. Se kuuluu näin: "Kerrin konsepti on tyrmäävän hyvä." Niin on. Se on suorastaan jäätävä. Liekit Berliinissä oli matkalukemistani syyslomamatkalla Berliiniin. Täsmäteos, joka synnytti väreitä ja vipinää, koska luin sitä teoksen tapahtumapaikoilla. Kun matkustamisesta väsyneenä rojahdin Alexanderplatzilla sijainneen hotellini sänkyyn, ehdin lukea Kerrin teosta vain muutaman sivun, kun siinä jo kerrottiin, että tyypin lakiasiaintoimisto sijaitsi juurikin Alexanderplatzilla. Kun seuraavana päivänä kuljeskelin Unter den Lindenillä, teki romaanin päähenkilö Bernie Gunther samoin. Kun iltamyöhällä suunnittelin pistäyt...