Iida Aikio: Muoviaurinko - Muitalus čálgama birra
Iida Aikio on (lainaan romaanin takakantta) vuonna 2001 syntynyt Tenojokivarrella ja internetissä varttunut saamelainen esikoiskirjailija.
Muoviauringon alussa on auto. Autossa matkaa kohti pohjoista tekevät sisko nimeltä Kaisla ja hänen veljensä. Kaisla on lähtenyt Saamenmaalta etelään opiskelemaan, mutta palaa nyt kotiseudulleen, kun hänen isoäitinsä on joutunut hoitokotiin. Samalla käynnistyy intensiivinen oman identiteetin tarkastelu ja rakentaminen suhteessa saamelaisuuteen ja osana saamelaisuutta. Ajallisesti kyse on yhdesä viikosta Kaislan elämässä.
Kerronnan välissä kulkevat Paula-nimisen tytön päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat vuodesta 1979, jolloin Paula on 11-vuotias. Paulan tapa kirjoittaa päiväkirjaa, erityisesti tekstin sävy, jolla hän kokemuksiaan ja elämäänsä kuvaa, muistuttaa niin suuresti omia päiväkirjamerkintöjäni ajalta, jolloin olin Paulan ikäinen, että vaikutelma on varsin hämmentävä.
"Revin tästä välistä sivuja pois, kun juttuni kävivät niin lapsellisiksi."
Kuka Paula on pysyy arvoituksena kirjan loppusivuille asti. Hänen funktionsa romaanissa on kuin perinteisen whodunit-dekkarin murhaajan, jonka henkilöllisyyttä lukija arvailee ja joka vetää lukemaan teoksen lopussa tapahtuvaa paljastumista kohti.
Opiskellessaan kaukana kotiseudultaan Kaisla on joutunut huomaamaan, miten stereotyyppisiä käsityksiä hänen opiskelijakavereillaan hänestä on. Se, että häntä kutsutaan ei-tyypilliseksi lappilaiseksi ei ole kohteliaisuus, vaan todiste siitä, että lappia pidetään taantumuksen kehtona ja sen asukkaita nykytrendejä ymmärtämättöminä.
Kaisla luo malleja ja suunnittelee heidän asujaan netin mallipelissä ja netistä hän löytää myös keskustelukumppaneita, joista tärkein on Laplandgirl. Itsestään Kaisla käyttää nimeä IcyKiss4Justin, koska on ollut nuorempana ihastunut Justin Bieberiin. Netti on anonyymi ja siksi turvallinen paikka Kaislalle.
Mukana kerronnassa kulkee queer-jännite. Kaislalla on ollut juttua Ainon kanssa ja veljenkin kohdalla hänen ystävänsä Niillas on ehkä enemmän kuin pelkkä ystävä. Ehkä.
Palikat, joiden avulla Kaisla pyrkii jäsentämään identiteettiään ovat pirstaleisia.
Koulussa saamelaiset olivat poispyyhittyjä.
"Historiassa seurataan sitä yleistä opetussuunnitelmaa ja tentataan esiteineiltä ulkomuistista Ruotsin kuninkaat samaan aikaan, kun saamelaiset on se pikkutietolaatikko, porot ja puvut ja porot."
Aikio tuo konkreettisesti kirjan sivuille yhteen Kaislan identiteetin rakentamisen välineet. Mallipelin keskustelut, saamelaisia tutkineen haastattelijan keskusteluäänitteet, valokuva-albumit, elävän arkiston tallenteet, Paulan päiväkirjamerkinnät.
Isoäidiltään Kaislan olisi mahdollista saada paljonkin tietoa omista juuristaan, mutta isoäidin dementia mutkistaa asiaa. Unohduksiin painumisesta kasvaa metafora Kaislan juurien selvittämiseen liittyville vaikeuksille.
Saamelaistytön haasteet paiskautuvat Kaislan kasvoille ja hän tulee uudella tarkkuudella tietoiseksi siitä, miten sukupuolittuneet kulttuuriset odotukset luovat ristipaineen, joka saamelaistyttöjen elämässä saa liian usein anoreksian muodon. On helpompi kontrolloida omaa ruumistaan kuin itseensä eri puolilta kohdistuvia normeja ja vaatimuksia perinteiden säilyttämisestä.
Polttavaksi kysymykseksi nousee, miten olla yksilö ja säilyttää omin yksilöllisyytensä kollektiivisessa kulttuurissa.
"Miksi ajattelet niin paljon itseäsi, jos kerran eletään kollektiivisessa kulttuurissa?", kysyy Kaislan veli.
Aikio tuo viiltävällä tavalla esiin, miten saamelaistytön tilannetta ei voi verrata enemmistökulttuuria edustavien tyttöjen oman paikan etsintään.
"Keskustelupalstat päivittyvät virtana: eating lunch naked on the couch to feel like my primal ancestors. Toinen kommentoi: omg i love my primal ancestors so much, kuva valkoisesta kehosta makaamassa ruohikossa, raajat harottamassa jokaiseen ilmansuuntaan, reconnecting with nature."
Muoviauringon huomattaviin ansioihin kuuluu se, että se avaa kaltaiselleni erinäisin, joskin huojahtelevin tavoin enemmistökulttuurin edustajalle koko sitä valtavaa lankavyyhtiä, jolla vaatimus perinteiden säilyttämisestä kietoutuu saamelaistyön ympärille. Viimeistään siinä vaiheessa lukija alkaa etsiä villatakkia ylleen, kun Kaisla toteaa olevansa "perinteiden hauta."
257 sivua
Kosmos (2026)
Lisäluettavaa: Helga Westin esseekokoelma Puhu Nukke
Kommentit
Lähetä kommentti