Reader, why did I marry him?

Heti alusta asti tiedän, että nyt luen jotakin todella hyvää, mutta en tiedä, mistä se hyvyys loppujen lopuksi muodostuu. Se on enemmän kuin Lethemin kirjoittamat taidokkaat lauseet ja hänen outo ja villisti vinksahtanut kerrontatapansa sekä paikoin surrealistiset maailmansa. Se on vaikutusta, joka menee niihin aivojen osiin, joissa syntyy kutkuttava hämmennys. Jonathan Lethem (s. 1964) on amerikkalainen, varsin arvostettu kirjailija, joka Suomessa ei taida olla kovin tunnettu, mutta jolla kotimaassaan on läjäpäin kiihkeitä faneja. Suomeksi häntä ei ole julkaistu,* mutta tähän asiaan on onneksi tulossa muutos, sillä Moebius kustantamolta on nyt keväällä tulossa suomeksi Lethemin romaani Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn 1999).  Hyvä niin, sillä Lethemin kieli on sen verran haastavaa, että jouduin tätä kokoelmaa lukiessani turvautumaan sanakirjaan kerran jos toisenkin, enkä kaikin paikoin siltikään ollut aivan varma, ymmärsinkö lukemaani. Lethemin käsissä kieli ja san...

Novellihaaste on viime aikoina kärsinyt melkoisesti, kun runoinnostus on ollut niin valtaisa. Tuskin enää edes muistan aikaa, jolloin en aloittanut aamuani lukemalla runoja. Nyt joka tapauksessa paikkaan tilannetta kutsumalla BAR Finlandiin L. Onervan (oikealta nimeltään Hilja Onerva Lehtinen) ja hänen novellikokoelmansa Murtoviivoja , joka on vuodelta 1909. Monet aiemmat BAR Finland -teokset ovat olleet uudelleenlukuja, mutta tämän kokoelman luin nyt ensimmäistä kertaa. L. Onerva (1881-1972) oli monipuolinen kirjailija, joka kirjoitti niin runoja, novelleja kuin romaanejakin. Tämän lisäksi hän teki käännöstöitä ja toimi kriitikkona. Onervan kirjalliselle tuotannolle tyypillisiä kysymyksiä on naisen asema ja siihen liittyvät vapauden ja sitoutumisen väliset ristiriidat, eikä Murtoviivoja tee tässä asiassa poikkeusta. Maria-Liisa Nevalan toimittamassa teoksessa "Sain roolin, johon en mahdu" L. Onervasta kerrotaan kuvaavasti kappaleessa, jonka otsikkona on "Naiseus hen...

Säkeilyvaaran kannessa pitäisi lukea isoilla selkeillä kirjaimilla: Saattaa lisätä kiinnostusta runoutta kohtaan huomattavassa määrin ja aiheuttaa runokokoelmien hamstraamistarveoireilua. Koska edellä mainitun kaltainen varoitus puuttui lähdin viattomin ja pahaa aavistamattomin mielin tutkimaan, mitä havaintoja ja tulkintoja ovat runoista tehneet Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen. Runorepertuaari on teoksessa varsin laaja, sillä mukana on niin uudempaa kuin vanhempaakin aina Kalevalasta rap-lyriikoihin asit. Kirjoitukset runoista ovat parin sivun mittaisia ja tyyliltään vaihtelevia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ilpo Tiihonen kirjoittavat myös omista runoistaan. Nyt sukelletaan. Tiihosen kirjoituksessa runoilijaa ei säästellä ja piikki sojottaa myös runoanalyysien suuntaan. Kas näin Tiihonen runostaan 'Kesäillan kevyt käsitteellisyys.' Jonkinlainen merkitystavoite lienee kirjoittajalla t...

Se oli muistaakseni vuonna 1998. Paikka oli Helsingin yliopiston suuri luentosali, jonka etuosassa istui (vai seisoi?) valkotukkainen dekonstruktionismin kuningas, ranskalainen Jacques Derrida. Suunnilleen kaikki, mitä hän puhui meni ohi, kun fanityttöyksissäni juutuin toistelemaan itsekseni "herranjumala, se on ihan oikeesti Jacques Derrida." Vielä tänäänkin, 20 vuotta tuon tapahtuman jälkeen, olen sitä mieltä, että kyseessä on yksi elämäni huippuhetkistä. Kerroin edellisen sen vuoksi, että Laurent Binet on valinnut romaaninsa Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) moton Derridalta ja siteeraan sen tähän, koska se "on voimassa" kaikkien tekstien suhteen - niin oman Binet-luentani kuin myös tämän kirjoittamani bloggauksen suhteen. "Tulkitsijoita on kaikkialla. Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijoiden juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään." Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) o...

Olen ottanut Adichien avosylin vastaan. En ole tullut edes miettineeksi, kenelle Adichien kirjoitukset on tarkoitettu. Luettuani tämän ( klik ) Guardianin artikkelin huomasin, että minä olen vieraantumassa Adichiesta ja se sattuu, sillä niin mielelläni pitäisin hänestä yhtä paljon kuin ennenkin. Ensimmäinen Adichielta lukemani kirja oli Half of the yellow sun (Puolikas keltaista aurinkoa). Vuosi oli 2007. Suomessa kukaan omassa tuttavapiirissäni ei vielä tuolloin puhunut Adichiesta, enkä  muista että hänestä olisi puhuttu julkisessakaan keskustelussa. Tämän romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, josta olen kirjoittanut tässä ( klik ). Keltaisen auringon jälkeen luin Purple hibiscuksen (Purppuranpunainen hibiskus), joka on Adichien esikoisromaani. Luin sen myöhemmin suomeksi ja olen kirjoittanut siitä tässä ( klik ). Hibiscusta seurasi This thing around my neck -novellikokoelma, josta tuli Adichien suosikkiteokseni aina siihen asti kun luin hänen romaaninsa Americ...

Aloin lukea Helmi Kekkosen Vieraita jo kauan ennen kuin olin pitänyt tätä romaania edes kädessäni. Luin sen kantta. Luin kuumailmapalloja ja mietin yhtä viikonloppua vuosia sitten, kun olin mukana kuumailmapallokilpailun aputiimissä. Aina ja yhä uudestaan tämä Elina Warstan suunnittelema kaunis ja puhuva kansi tuli mieleeni ja sen mukana sanat: kuumailmapalloa voi ohjata vain nostamalla tai laskemalla sen korkeutta niin, että tuuli on mahdollisimman suotuisa. Oikeastaan minä tein tulkintani Vieraista jo sen kannen perusteella. Olin vähän hölmösti jo etukäteen varma, että Vieraat on kertomus ihmisistä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan. Ihmisistä, jotka lentävät taivaan poikki lähekkäin, mutta aina niin, että toinen on vähän edellä ja toinen jäljessä. Jos kuumailmapallolle haluaa antaa synonyymin, sitä voisi Kekkosen romaanin yhteydessä kutsua puhumattomuudeksi. Se on vaikenemista, joka erottaa ihmiset. Se on kyvyttömyyttä lukea tuulta. Vieraat on näkökulmaromaani, mutta...

Tämä on naisten jatkumo. Sen alkupää on historian hämärillä seuduilla, suomaiden ja ajanlaskun alun takana. Säästän sinut saappaidesi litinältä. Säästän sinut soiden silmiltä, joiden nälälle olet ruokaa. Säästän sinut kaikelta ja annan käteesi Johanna Venhon Yhtä juhlaa. Että ne olivatkin tällaisia nämä runot. Että niissä on äiti ja pikkulapsiaika, äiti ja vähän vanhempilapsiaika. Että niissä on hermeneuttinen tila, jonka purkunaru on lapsen navassa kiinni. En muista aiemmin lukeneeni näin äitiyksellistä runoutta. Humahdan Venhon runojen läpi naistenklinikalle ja lapseni on kaksi tuntia vanha. Äidit kulkevat vauvasänkyjä työntäen. Ovat armeija. Äitien mukana on äitien äidit ja heidän äitinsä ja niin edelleen. Äitys on tiskirätti, joka läimii kasvojani. Haisee äitimaito ja äitiveri. Jumalauta, tähän minä en ryhdy, sillä jos ryhdyn lakkaan olemasta. Lääkäri kiltti, saanko ottaa vauvani ja lähteä kotiin. Niin me lähdemme erikoisluvan turvin. Vauvani on 36 tunnin ikäinen. Venhot...