Laura Laakso: Punainen aistikirja

Tämä ei ole analyysi eikä kritiikki Punaisesta aistikirjasta, vaan sensuroimaton purskahdus heti sen jälkeen, kun olin Laakson romaanin lukenut.

*

Miten kirjoittaa Punaisesta aistikirjasta, kun olen höyrytilassa? 

Kun adjektiivini rakastumisen huumassaan valuvat asteikkojen yli. Miten ne pyörtyilevät ja nousevat taas uusin hekumatiloihin. Lälläslää ne huutavat ennen kuin nautinto vie niiltä puhekyvyn.

Miksi Laura Laaksolle ei ole myönnetty kirjallisuuspalkintoja? Olen tuhatvarma, että jos Punaisen aistikirjan kannessa tekijän nimi olisi Monika Fagerholm lukijat huohottaisivat toisensa kumoon tätä kirjaa ylistäessään. Koska on niin. Koska tässä maailmassa on niin, että toiset huomataan ja toiset jätetään seisomaan pylväskäytävien varjoon. Eikä siinä ole mitään kohtuullisista, eikä siinä ole kyse siitä, siinä ei ole varsinkaan aina ollenkaan kyse siitä, miten hyviä teoksia kirjailija kirjoittaa. 

Joskus ihan päinvastoin.

Tätä kirjoittaessani kaikenlaisia sanoja ja lauseita tulee, viittauksia ja pyörtymisiä ja taas mennään ja tuuli ja kaikki punainen. On riehakasta. Jos elämällä on ydin on se juuri tässä. Ja huomaan, miten Laakson kieli sekoittuu omaan kieeleni, miten tulee helliä mustelmia ja kohtuuttomuutta ja se jos mikä on varmin tae siitä, miten paljon Punainen aistikirja minussa kaikuu ja miten verisuonia myöten on villiä tanssia, miten jatkuvasti "riemuntai."  Ja silloin muistaa, aivoilla muistaa, ruumiilla muistaa, polvilumpioilla ja solisluilla ja niin edelleen, että mikä on elämässä tärkeintä, eikä se ole imurinsuulake (sisäpiiriviite, lue kirja, niin tiedät).

Edellisen kerran olin tällaisessa tilassa Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä jälkeen. Vaikka Lehmä on hyvin erilainen kirja kuin Punainen aistikirja, niitä yhdistää hypnoottinen rytmi.

Punaisen aistikirjan myötä ymmärrän entistä selvemmin, miten tärkeä kirjan rytmi minulle on. Rytmi ohittaa aivot, menee aivojen sijasta lukijan muihin paikkoihin, vähän sellasiin unohtuneempiinkin koloihin. Viis veisaa järjestä ja muista tylsistä jutuista. Rytmi vie ja kaappaa mukaansa. Sille on antautunut jo ennen kuin on tajunnut tehneesä niin. 

Ja kirjat, joiden rytmi huumaa, synnyttävät minussa erityisellä tavalla kirjoitusta. Unohdan huolehtia, miten hölmöltä joku kirjoittamani tuntuu ja vaikuttaa. Mitä väliä. Olen tämän kirjan pauloissa. Jos naurat innostukselleni, naurat rakkaudelle ja tunnen sinua kohtaan vähän sääliä. Jos tosiaan on niin, että et ole mitään tällaista kokenut, olen pahoillani puolestasi. 

Punainen aistikirja ansaitsisi, todellakin ansaitsisi, kunnon analyysin, mutta olen tästä kirjasta ihan liian juovuksissa, jotta voisin tarkastella sitä viileän analyyttisesti. Tilanne muistuttaa kirjan päähenkilöiden tilannetta. Kun on joutunut / päässyt kaiken nielevän halun valtaan, on mahdotonta tarkastella oikein mitään kovin analyyttisesti. Koska sillä hän ja tämä kirja. Ja muistojakin tulee Punaista aistikirjaa lukiessa, valuu jostain menneisyydestä. Haa, tunnistan, just niin, tosiaan, niinhän se meni.

Ja tässä kirjassa rakastellaan paljon ja usein.  Siitäkin voisi. Halun teoreetikkoja marssitta esiin. Ja autofiktiivisyydestäkin voisi, niin monesta suunnasta voisi, mutta jään nyt vaan ei ollenkaan vaan jään hehkumaan.


Laura Laakso: Punainen aistikirja
Kuvitus: Dodo Siljamäki
225 sivua
Aviador (2026)