Reader, why did I marry him?

Tähän voisi nyt rakentaa sellaisen isän, pojan ja pyhän hengen yhdistelmän, että ensin mainittu olisi Tytti Parraksen Jojo  (1968), keskimmäinen Eeva Kilven Tamara  (1972) ja pyhää henkeä edustaisi Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981). Tällainen vertailu ei liene soveliasta, mutta yleisesti soveliaana pidetyn rajat ylitti moninkertaisesti ilmestyessään myös Kaurasen romaani, jota lähdin lukemaan uudelleen tarkastellakseni, miltä sen hätkähdyttävyys tuntuu nykynäkökulmasta ja miten tämä teos on kestänyt aikaa. Ensimmäisellä lukukerralla olin itsekin nuori ja elin villejä vaellusvuosia, jolloin sattui ja tapahtui asioita, joista osa tuli lähelle Sonja O:n kokemuksia ja joista monia ei erityisemmin tee mieli jälkikäteen muistella, vaan lähinnä ... päätään puistella. En muista, että olisin tuolloin kiinnittänyt juurikaan huomiota Sonjan perhetaustaan, joka nyt taas tuli lukiessa vahvasti esiin ja vei ajatukseni useamman kerran Pirkko Saision romaaniin Eläm...

Sukupolviromaani. Apua! Juoksen karkuun. Vaan enpäs juoksekaan, kun romaanin on kirjoittanut Kjell Westö. Silloin juoksen sitä suoraan päin, niin että polveni kolisevat vasten sukupolvien polvia. Kun Kjell Westö julkaisee uuden romaanin, on se minulle aina tapaus. Tai oikeammin Tapaus, sillä olen viettänyt lukuisia intensiivisiä lukuhetkiä hänen tuotantonsa parissa. Erityisen vahvasti minut on maailmaansa imaissut - kenties monen mielestä hieman yllättäen - Westön romaani Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten, 200), jonka nimikin on jo täynnä kaipuuta ja vaaraa. . Rikinkeltainen taivas on konstailematon romaani, joka käynnistyy hieman dekkarinomaisesti, kun teoksen päähenkilö, nimettömäksi jäävä kirjailija (josta käytän nimeä K.), huomaa Borgesista ja Bolanosta kirjoittaessaan talonsa ulkopuolella liikkuvan epämääräisen hahmon ja hänen ystäväänsä Alexia puukotetaan kadulla. Näistä nykytason tapahtumista siirrytään menneisyyteen, jossa 11-vuotias K. on vielä liian pieni y...

Olen kulkenut Lilan ja Elenan seurassa pitkän matkan. Kun tapasimme ensimmäisen kerran he olivat pikkutyttöjä Napolin arvaamattomilla ja väkivaltaisilla kaduilla. Kun eroamme, he ovat aikuisia naisia, ajan merkitsemiä, paljon kokeneita, rakastaneita ja menettäneitä. Toisiaan vasten monin tavoin hiertyneitä. Otan valkoisen puuvillanenäliinan taskustani ja vilkutan. Saattaa olla, että silmäkulmassani on jotain kosteaa. Elena Ferranten neliosaista Napoli-sarjaa julkaistaan Suomessa jälkijunassa ja tätä kirjoittaessani suomeksi on käännetty vasta ensimmäinen ja toinen osa. Sen vuoksi en tässä kirjoituksesssani käsittele mitään päätösosan yksityiskohtaisempia juonenkäänteitä, vaan tarkastelen tätä teosta lähinnä makrotasolla. The Story of the Lost Child (SLC) kutoo yhteen ja syventää aiemmissa osissa esitettyjä teemoja. Erityisesti Napolin väkivaltaisuus ja se voima, jolla se ihmisen merkitsee saavuttaa tässä päätösosassa huipentumansa. Ferranten kuvaama Napoli ei ole pelkästään k...

Kaikkihan tämän kirjan tuntevat ja jos eivät tunne, voivat mennään  nurkkaan häpeämään ja tulla sieltä pois vasta kun Vuosisadan rakkaustarina on luettu. MOT. Sillä yksinkertaisesti. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea. MOT. Eikä siinä kaikki. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea useammin kuin kerran. MOT. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan, mutta luin sen nyt jälleen kerran osana Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämää Runokuuviikon haastetta, jossa luetaan rakkausteemaisia runoja. Kuten tiedämme, on tämä kirja Märta Tikkasen vastaus hänen puolisonsa Henrik Tikkasen kirjalle Mariankatu 26. Olisi tietenkin mielenkiintoista lukea nämä kaksi teosta yhdessä, mutta sen sijaan olen suunnitellut lukevani Vuosisadan rakkaustarinan rinnalla ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin teoksen Århundradets kärlekskrig (Norstedts 2016) joka kertoo tekijän ja hänen puolisonsa, kirjallisuuskriitikko Horace Engdahlin välisen rakkaus- ja ero...

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania? Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja. Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä k...

Saan kiittää matkanjärjestäjä TUI:n tiukkoja lentomatkatavaran painorajoituksia siitä, että lomallani ostin juuri tämän 107-sivuisen, tuskin  mitään painavan, Muriel Sparkin romaanin. Toki asiaan vaikutti myös se, että olen aiemmin lukenut Sparkilta romaanin The Prime of  Miss Jean Brodie (1961), joka on myös yksi David Bowien 100 kirjan listalleen ( klik ) valitsemista teoksista. Kun The Times listasi vuonna 2008 tärkeimmät vuoden 1945 jälkeiset brittikirjailijat oli Muriel Spark sijalla 8. Suomessa hän ei kuitenkaan ole erityisen tunnettu ja häneltä ei Helmet-tietokannan mukaan ole edes suomennettu muita teoksia kuin Mandelbaumin portti (The Mandelbaum Gate 1965). Pakko todetta, että maailmankirjallisuuden virtaukset kiertävät toisinaan suomalaisen kirjallisuuskentän ihan harvinaisen tehokkaasti. John Lancaster kirjoittaa The Driver's Seatin esipuheessa, että Sparkin kirjoille on tyypillistä, että tapahtumia tarkastellaan jonkinlaisten harhojen vallassa olevan päähenk...

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta. Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha. Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki: Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan? Muuttumalla hiljalleen joksikin. Ei. Mu...