Siirry pääsisältöön

Elena Ferrante: The Story of the Lost Child

Olen kulkenut Lilan ja Elenan seurassa pitkän matkan. Kun tapasimme ensimmäisen kerran he olivat pikkutyttöjä Napolin arvaamattomilla ja väkivaltaisilla kaduilla. Kun eroamme, he ovat aikuisia naisia, ajan merkitsemiä, paljon kokeneita, rakastaneita ja menettäneitä. Toisiaan vasten monin tavoin hiertyneitä. Otan valkoisen puuvillanenäliinan taskustani ja vilkutan. Saattaa olla, että silmäkulmassani on jotain kosteaa.

Elena Ferranten neliosaista Napoli-sarjaa julkaistaan Suomessa jälkijunassa ja tätä kirjoittaessani suomeksi on käännetty vasta ensimmäinen ja toinen osa. Sen vuoksi en tässä kirjoituksesssani käsittele mitään päätösosan yksityiskohtaisempia juonenkäänteitä, vaan tarkastelen tätä teosta lähinnä makrotasolla.

The Story of the Lost Child (SLC) kutoo yhteen ja syventää aiemmissa osissa esitettyjä teemoja. Erityisesti Napolin väkivaltaisuus ja se voima, jolla se ihmisen merkitsee saavuttaa tässä päätösosassa huipentumansa. Ferranten kuvaama Napoli ei ole pelkästään kirjan henkilöiden kasvuympäristö, vaan se nousee Lilan ja Elenan rinnalle romaanihenkilöksi itsekin. Se huokuu, haisee ja pitää otteessaan. Sen jättämät arvet eivät haalistu ja vaikka sen voi fyysisesti jättää taakseen kulkee se mentaalisti henkilöidensä mukana kaikkialle. Ferrante tuntuu sanovan, että Napoli tatuoi asukkaansa heidän loppuelämäkseen.

SLC:ssä Elena tekee asioita ja päätöksiä, joita en edellisten osien perusteella olisi uskonut hänen tekevän. Elena repii elämänsä väkisin omannäköiseensä muotoon ja äkkiä tuntuu kuin hän olisi joku toinen, muuttunut vieraaksi tavalla, joka herättää minussa kummastusta ja raivoakin. Tekee mieli ravistella häntä. Tekee mieli muistuttaa kovin sanoin, että hän on itsenäinen nainen ja kirjailija, eikä mikään rakkauden orja ja palvelija. Tekee mieli repäistä häntä hihasta ja varoittaa, että älä nyt hyvä ihminen, tiedät kyllä, että tuosta ei mitään hyvää seuraa. Kaikki tämä tekee kuitenkin Elenasta myös hyvin inhimillisen ja paljastaa, että hänen menestyvän naisen kuorensa alla on nainen, jolle rakkaus on tärkeintä kaikista jopa - paradoksaalisesti - hänen oman hyvinvointinsa sekä myös hänen lastensa kustannuksella.

Elenan ja hänen äitinsä välinen suhde kiipeää yhä korkeammalle boforiasteikossa tässä sarjan päätösosassa ja äidin Elenaan kohdistamat toiveet ja odotukset puretaan auki kaikessa haavaisuudessaan ja hänen pettymyksensä tyttäreensä tuodaan esiin kovaäänisen ja brutaalin kielenkäytön kautta. Sukupuolten välinen epätasa-arvo jyllää ja nainen määrittyy miehen kautta. SLC:ssä Elena joutuu lisäksi vielä aiempiakin osia tiukemmin kamppailemaan omien, toistensa suhteen yhteensopimattomien roolien kanssa.

[I] withered painfully, the free and educated woman lost her petals, separated from the woman-mother, and the woman-mother was disconnected from the woman-lover, and the woman-lover from the furious whore, and we all seemed on the point of flying off in different directions.

Jos aiemmissa osissa Lila on ollut epävakaa ja kapinallinen, ovat roolit tässä päätösosassa osin kääntyneet. Lila, joka aiemmin on ollut rauhaton ja ajelehtiva tuntuu löytäneen oman paikkansa, kun taas Elenan elämä kulkee kuohusta toiseen. Merkillepantavaa on myös, että tapahtumia tarkastellaan SLC:ssä pelkästään Elenan näkökulman ja reflektoinnin kautta ja tämän vuoksi Lilan elämän mullistavasta tragediasta ei saada suoraa kokemuksellista tietoa. Tämän seurauksena Lilan reaktiot, tunteet ja käytös näyttäytyvät Elenan persoonan kautta, joka synnytti minussa etäisyyden tunteita Lilaa kohtaan. Paikoin jopa niin, että olisin halunnut päästä juttelemaan suoraan Lilan kanssa ilman että Elena olisi toiminut välittäjänä.

SLC:tä lukiessani viimeistään ymmärrän, että en täysin hahmota Napoli-sarjan yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, jotka kiertyvät sekä Italian poliittiseen elämään että Mafian maanalaiseen toimijuuteen ja yhteiskunnallisista langoista vetämiseen. Sama pitää paikkansa, mitä tulee murteen ja Italian kirjakielen merkitykseen ja niiden väliseen suhteeseen luokka-aspektin ylläpitäjänä ja yhteiskunnallisen nousun estäjänä ja monimutkaistajana. Luokka ja erityisesti rahan ja vallan liitto yhteiskunnallisena jakajana nousee vahvasti esiin myös tässä sarjan päätösosassa samalla kun Ferrante osoittaa, että ihan kaikkia ovia ei edes raha ja valta avaa.

Päätösosaa lukiessani pohdin useampaan kertaan, mihin tämän sarjan suosio perustuu. Onko kyse kenties siitä, että Ferranten kuvaamat henkilöhahmot tuntuvat usein todellisimmilta kuin reaalimaailman ihmiset. Jotain aika kammottavaa on siinä, että "oikeita" ihmisiä harvoin - jos koskaan - pääsee niin lähelle kuin lukija pääsee Lilaa ja Elenaa. Yksi teoksen suosion salaisuus on varmasti se, että se kertoo naisten välisestä ystävyydestä niin lähietäisyydeltä, että vastaavaa ei kirjallisuudesta tule mieleeni. Tämän vuoksi useimmat meistä voivat löytää Lilan ja Elena tarinasta samaistumiskohtia, tuntea kipua, huojennusta ja pelkoa. Kenties myös ymmärtää, miksi jossakin omassa  ystävyyssuhteessa tietyt asiat niin kaivertavat.

Haikein mielin luovun Elenan ja Lilan seurasta. Vieroitusoireita hoitaakseni olen jo ostanut Ferranten teoksen The Lost Daughter sekä Domenico Starnonen teoksen Ties, joka on Starnonen vastaus Ferranten romaanille Hylkäämisen päivät. Kun otetataan huomioon, että Starnone on yksi pseudonyymi Elena Ferranteen liitetyistä "pääepäillyistä" ei onneksi ihan vielä tarvitse kokonaan luopua Ferranten seurasta.



Elena Ferrante: The Story of the Lost Child (2015)
473 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Italiasta englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions





Kommentit

  1. tämän vuoden parhaimpia lukuelämyksiä!

    VastaaPoista
  2. Jännää, miten voi ollakin haikeaa... Ferranten tyyli on niin ihanan tunteikasta, että pakko kai siinä on elää itsekin mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä ekan osan perusteella olisi arvannut, että viimeisen osan jälkeen tulee eroahdistus. Vaikka usein on niin, että en niin kauheasti innostu kirjoista, jotka on yleisesti suosittuja, niin on ollut ihanaa olla mukana Ferrante-huumassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j