Siirry pääsisältöön

Fragmentteja alkuvuoden luetuista

Kiitos kaikille lukijoilleni ja niille, jotka ovat kommentoineet. Rrrrakastan kommentteja!

Ajattelin kirjoittaa ensimmäisen blogikatsaukseni, jossa nostan esiin niitä teoksia, jotka ovat tehneet suurimman vaikutuksen tai muutoin olleet mielenkiintoisimpia alkuvuoden 2014 aikana.

Tiina Raevaara: Laukaisu
Kotimaisen kirjallisuuden osalta on blogissani alkuvuodesta laukaistu, purkauduttu, kohistu, ripustettu maailmojen lippu liehumaan sekä ymmärretty chilin nauttimisen vaarat.


Tiina Raevaaran 'Laukaisu' on kuin luoti. Tiivis kiteytymä, kova, valoa taittava särmäkivi. Huomenna menen kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, kun hän saapuu vieraaksi kirjastoomme. Odotan hänen kohtaamistaan mielenkiinnolla, sillä hänen teoksillaan on erityinen tapa kaivautua minuun. Ne kulkevat samaa polkua, jonka raivasi Raija Siekkinen aikoinaan. Raevaaran sen enempää kuin Siekkisenkään kirjat eivät ole minulle vain kaunokirjallisia maailmoja, vaan pikemminkin verenkierron palasia. Mystisiä, selittämättömiä, avaavia, ravistavia, jonkin salatun melkein paljastamista. Kirjoitukseni 'Laukaisusta' on ollut blogini suosituin kirjoitus ja tämä tietysti on Raevaaran, ei minun ansiotani.

Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaus' on jäänyt elämään ajatuksiini pitkälti lukemisen jälkeen. Olen monesti jopa miettinyt laittavani lisäyksen blogiini, koska bloggauksen jälkeen on tullut mieleen asioita, joita en heti lukemisen jälkeen hahmottanut. 'Purkauksessa' minua kiinnostaa näin jälkikäteen erityisesti se, että ne asiat, joita blogissani kritisoin ovat samoja, joiden myöhemmin olen alkanut miettiä olevan teoksen vahvuuksia.

Katja Kaukosen 'Kohina' riemastuttaa loppuratkaisullaan, joka avaa mahdollisuudet monille eri tulkinnoille. Sisäkertomuksen käyttö osana teoksen rakennetta nostaa koko teoksen uusiin ulottuvuuksiin. Olen rakenteiden ja kertojaratkaisujen ystävä, pidän siitä, että saan lukiessani luoda kertomuksen. Pidän siitä, että ei anneta liikaa valmiiksi, vaan luotetaan lukijaan. 'Kohina' ruokkii näitä halujani kutkuttavasti.

Leena Krohn on kirjailija, jota kohtaan tunnen jotakin kummallisen suloista myötätuntoa. Ihailen suunnattomasti hänen tapaansa luoda omastamme poikkeavia maailmoja, jotka samalla kertovat olennaisimman myös siitä maailmasta, jossa elämme. 'Hotel Sapiens' on edellä mainitusta mitä mainioin esimerkki. Pystyin lukemaan sitä vain pieninä palasina, koska se sai ajatukseni liikkeelle niin moneen suuntaan, että päässäni oli multimediatehdas non-stoppina. Valtavia henkisiä liikahduksia tapahtui Hotel Sapiensissa yöpyessäni, mutta aina yön tullen minua alkoi pelottaa. Jotain uhkaavaa ja pimeää ui Hotel Sapiensista mieleeni. Tuntui lohdulliselta, että lopussa ripustettiin liehumaan maailmojen lippu.

Johanna Sinisalon 'Auringon ydin' oli riemukkaan riekkumisen juhlaa. Sitä lukiessa piti aina välillä huudahtaa ilosta ja nautinnosta. "Just niin". "Ha-haa, hit the road Jackie." Sukupuoli ja sen perinteinen määrittely ja siihen liitetyt merkitykset saavat 'Auringon ytimessä' voimaannuttavaa kyytiä. Miten pidänkään siitä, että Sinisalo kirjoittaa korkealta ja kovaa ja häpeämättä, suorastaan julistaa megafoniin. Sinisalon teksti palaa riehakkaammin kuin rintaliivit feminismin toisen aallon aikana.


Ulkomaisen kirjallisuuden kohdalla alkuvuosi on ollut huima. Tämä johtuu osin siitä, että luin monia palkittuja teoksia, erityisesti Baileys-palkittuja, joista tähän mennessä ylipäätään yksikään ei ole osoittautunut pettymykseksi.



Vuosi vaihtui Donna Tarttin 'Goldinfinchin' seurassa, joka kulki mukanani omassa pienessä kangaskassissaan, minne sitten meninkään. 'Goldfinch' on teos täynnä taidetta, surua, nuoruutta, epätoivoa, etsimistä. Se on Theo Deckerin odysseia, matka kohti sitä, mikä ja kuka Theo Decker on. Se sisältää myös kertkaikkisen riemukkaan henkilöhahmon, Boriksen, josta tulee Theon hyvä ystävä niin Hyvässä kuin etenkin Pahassa.

Ruth Ozeki: A tale for the time being
Ruth Ozekin 'A Tale for the time being' avasi minulle ihan kokonaan uuden maailman. Menin juovuksiin kvanttimekaniikasta. Tätä lukiessani nousin aina välillä kävelemään ja toteamaan, huh-huh. Ozeki sai minut tuntemaan, että kaikki tosiaankin liittyy kaikkeen. Varsinkin, jos unohdamme sellaiset aikamääreet kuin menneisyys ja tulevaisuus. Ozeki sai minut myös googlettamaan ja twitterista pamahti näytölleni hänen romaanihenkilönsä vanhan Jikon twitter-tili. Se oli pysähdyttävä hetki. Oli muutoinkin nautinnollisen hämmentävää, kun ajattelin jotakin ja muutaman sivun päästä löysin ajatukseni Ozekin romaanista. Jos tähän asti luetuista teoksista pitäisi valita vain yksi (mikä kamala tehtävä) olisi se 'A tale for the time being.'

Tekstiilisouk Dubaissa (kuva: Omppu)

G. Willow Wilsonin Alifin mukana matkustelin monenlaisissa maailmoissa, joissa tapasin mitä ihmeellisimpiä tyyppejä ja otuksia. Wilson sai minut kiinnittämään huomiota tietotekniikan poliittiseen puoleen ja siihen liittyvään vallankäyttöön. Hänen ajatuksensa ovat myöhemmin kevään kuluessa todentuneet Venäjän ja Ukrainan välisessä konfliktissa, jossa internetillä, siihen pääsyllä ja siitä ulos sulkemisella on ollut tärkeä merkityksensä. Wilson, muslimi, nainen, kirjailija ja sarjakuvantekijä, lumosi minut niin, että aloin seurata häntä twitterissä.


Anna Stothardin nimettömän päähenkilön kanssa kannoin hänen äitinsä matkalaukkua. 'Pinkissä Hotellissa' oli vahva aistimusmaailma. Tuoksut ja hajut tuoksuivat ja haisivat ja yhdistyivät komeaan visuaalisuuteen. Identiteetti ja sen etsiminen oli keskeistä tässä road movie -tyylisessä romaanissa. Tästä kirjasta blogattuani tapahtui sellainenkin juttu, että eräänä iltana juuri ennen nukkumaanmenoa puhelimeni piippasi. Kun aloin tutkia, mistä oli kyse, huomasin Stothardin uudelleentwiitanneen bloggaukseni hänen romaanistaan. Huh. Syrjäisen ja pienen Suomen aloittelevan bloggarin kirjoitus oli päätynyt kirjailijan itsensä twitter-seinälle. Tämän jälkeen blogiini tulikin monia vierailuja twitterin kautta. Mitäköhän he tekstistäni ajattelivat, kun eivät ymmärtäneet siitä mitään yhtä englanninkielistä lainausta lukuunottamatta.


Herta Mueller: Tänään en  halunnut tavata itseäni
Shani Boianjiu kutsui minut vierailemaan Israelin armeijassa. 'The people of forever are not afraid' on rakenteellisesti haastava teos, joka läväyttää silmille todellisuuden, jossa nuoret naiset kiskaistaan kahdeksi vuodeksi armeijaan, jossa tapahtuvista asioista selviämiseen ei välttämättä loppuelämä riitä. Boianjiun seuraavaa teosta odotan innolla, sillä hänen kirjoittamistapansa on erittäin mielenkiintoinen.

Yritin myös taas kerran tulla toimeen Herta Muellerin kanssa, mutta ei siinä tälläkään kerralla kovin hyvin käynyt. Hän on loistava, toistan loistava ja totean vielä kolmannen kerjan loistava kirjailija, mutta en pääse hänen teksteihinsä sisälle. 'Tänään en halunnut tavata itseäni' sai minut kirjoittamaan kaksi keskenään vastakkaista kirjoitusta, joista molempiin sisältyi sama lause.

Käytyäni pienellä St. Kildan saarella Karen Altenbergin opastamana sain ihailla vertaansa vailla olevan huikeaa henkilökuvausta, jolle saaren luonto antoi sen sävähdyksen, joka saa sydämen lyömään nopeammin. Niin kaunista, niin raakaa. Ikävää, että tätä teosta ei ole suomennettu, koska olen varma, että siitä pitäisi todella moni. Edellinen ajatukseni perustuu siihen, että Eowyn Iveyn 'Lumilapsi' on ollut hyvin suosittu (vaikka itse en sille erityisesti lämmennyt) ja Altenbergin 'Island of Wings' sisältää samankaltaista luonnon ja ihmisen välistä hankausta ja yhteiseloa, mutta on ihan hemmetin paljon 'Lumilasta' parempi romaani.


Löysin myös itselleni uuden kirjailijatuttavuuden, Alice McDermottin, joka kirjoittaa pienesti ja äärimmäisen vaivattoman tuntuisesti. Hänen tarkat havaintonsa saivat minut hiljaiseksi. McDermott ei käytä lukijan kosiskelemiseksi mitään tehokeinoja. 'Someone' osoittaa, että hän vaan yksinkertaisesti on ihan armoitettu kertoja, joka vetää lukijan tunteineen mukaan tarinaan sellaisella intensiteetillä, että romaanihenkilöiden ja todellisen elämän henkilöiden välinen raja katoaa.


Kommentit

  1. Olipa lukea tällainen kooste kirjallisesta alkuvuodestasi. Vaikken ihastunut Purkaukseen yhtä paljon kuin sinä, on kirja jäänyt mieleeni ja sen arvo tullee varmaan ajan myötä vain kasvamaan. Kohinaa odotan innolla, kuten jokunen aika sitten kommentoinkin. Donna Tarttia tulen tuskin lukemaan: kirja kyllä jossain vaiheessa kiinnosti varovaisesti, mutta ne kaksi aiempaakin olivat minulle vain keskivertohyviä ja nyt sitten olen kuullut kirjasta paljon kehuja, mutta jonkin verran päinvastaistakin. Luotan omaan kirjavaistooni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin vähän hämmästynyt, miten tuo Purkaus nyt jotenkin on alkanut päässäni kohoamaan. Hyvät hiivat Hakkaraisella. :) Kirjoitustasi Kohinasta odotan mielenkiinnolla. Tuo Tikli sitten, alku tosiaan oli hyvinkin hidas. Sen kanssa voi käydä hyvin tai huonosti. Minut se sai puolelleen, mutta ei kyllä ollut rakkautta ensi sivulta lähtien.

      Poista
  2. Mukava katsaus. Minulla on into lopahtanut täysin katsausten tekoon, en jaksanut väsätä 3kk-katsausta, vaikka niitä viime vuonna tein. Mutta muiden blogeista on kiva lukea yhteenvetoja. :) Minulla jäi mieleen tuo McDermott-bloggauksesi, vaikutti erittäin kiinnostavalta nimeltä. En tykkää kirjallisista kikkailuista mitenkään erityisen paljon. Jos osaa kirjoittaa, osaa kyllä kertoa tarinan niin että se vie lukijan mennessään. Semmoisia kirjoja on nautinto lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jotenkin niin harmittaa, että tuota McDermottia on suomennettu niin vähän ja taitaa tosiaan aika tuntematon olla Suomessa muutenkin. En edes muista, miten hänet löysin, jostain nettisivulta kumminkin. 'Hurmaava mies' on tarjolla suomeksi, mutta en tiedä, välittyykö tuo jokin vaikeasti ilmaistava, mutta lukijassa niin paljon tunteita ja ihastusta herättävä miten hyvin käännettynä. Suomentaja on Kristiina Drews, joka kyllä on oikein helpo suomentaja.

      Löysin nyt toisenkin jollakin tapaa vähän saman tyyppisen naiskirjailijan kuin McDermott. Bloggaan hänen teoksestaan lähipäivinä.

      Poista
  3. Miten huikea alkuvuosi! Mitä vielä ehditkään! Uusia kirjailijanimiä vilahti useitakin, joten selvästi minulla riittää paikattavaa ja käännösten odottamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huikea kyllä. Välillä jopa on tuntunut, että pitäisi lukea välillä jotain vähemmän huikeaa, jotta nämä huikeat eivät söisi toistensa huikeutta. Onneksi monet huikeat ovat olleet omilla tavoillaan huikeita ja siten päässeet jälkiloistamaan ajatuksissani vielä lukemisen jälkeenkin.

      Poista
  4. Minä olen Tiklin hieman epäröiden varannut kirjastosta. Tarttin Pieni ystävä jäi minulta kesken, joten saapa nähdä, imaiseeko Tikli paremmin mukaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut Pientä ystävää, mutta olen useammalta kuullut, että se ei ollut lähellekään yhtä vakuuttava kuin Jumalat juhlivat öisin. Tiklin kanssa ei ihan heti kannata antaa periksi, koska se kyllä kasvaa ja ainakin minut vei mukanaan, kun Tartt pääsi vauhtiin.

      Poista
  5. En ole lukenut vielä yhtäkään listaamistasi alkuvuoden huipuista, mutta lukulistallani on kyllä useampikin. Erityisesti odotan Laukaisun, Hotel Sapiensin ja Tiklin lukemista. Kohina on ollut minulle yksi kevään odotetuimmista, sillä Kaukosesta on tullut parin aiemman teoksensa myötä suuri suosikkini. Kohinaa aloittelinkin eilen, ja voi itku miten se on hieno. <3

    Hieno kooste, tätä oli tosi kivaa lukea!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Sara! Nyt sait minut odottamaan kovasti kirjoitustasi Kohinasta (+ tietenkin myös muista mainitsemistasi). Minulla on Odelma lukupinossa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän