Rachel Kushner: The Flamethrowers

Ostin Harley Daavidssonin, sillä ajelen iltaisin, varmaan lähtee startista käyntiin nääs. Kun haiuslihas jo pullistuu, niin kampiakseli hurjistuu ja neidon nännit mun selkääni vasten puristuu.

Vaan eipäs puristukaan. Neito on se, joka ajaa. Eikä fillarikaan ole harrikka, vaan Moto Valera.

Rachel Kushnerin 'The Flamethrowers' (2014) tempoilee moneen suuntaan. On nopeusajoja suola-aavikolla, taidenäyttelyitä New Yorkissa, pornoleffoja vihreiden ovien takana, poliittista aktivismia 1970-luvun Italiassa, kumityöntekijöitä Brasilian metsissä sekä joukko romaanihenkilöitä, joiden perimmäisiä aivoituksia tuntevat tuskin he itsekään. Teoksen päähenkilökin on kuin kuka nuori nainen tahansa, mutta häntä kutsutaan Renoksi, koska hän on kotoisin sen nimiseltä paikkakunnalta. Tosin nyt minä huijaan, ei Reno ole kuin kuka tahansa, kaukana siitä. Itse asiassa erinomaisen omanlaisensa, mutta minkälainen, se on sitten taas jo hieman kimurantimpi juttu. Ainakin hän osaa ajaa kovaa moottoripyörällä, ajautua kummallisiin seurueisiin ja rakastaa vääränlaisia miehiä, kuten enempi vähempi paskiaista nimeltä Sandro.

Kushnerin romaanissa on jotakin samaa kuin Tarttin 'Goldfinchissä'. Jos Reno ja 'Goldfinchin' Theo Decker kohtaisivat, seuraisi siitä ehkä romanssi, mutta ainakin vauhtia, vaarallisia tilanteita ja läjäkaupalla viittauksia kuuluisiin taiteilijoihin. 'Goldfinchin' tavoin 'The Flamethrowers' on taiteen kyllästämä. Se ei ole taideromaani, mutta se on pääsemättömissä kuvataiteesta, elokuvista ja kirjallisuudesta. Jokainen mainittu taiteilija - kuten esimerkiksi Warhole, Giacometti, Antonioni, Brecht, Rimbaud vain muutamia mainitakseni - tuo teokseen oman viitekehyksensä. 

Teoksen henkilötkin muistuttavat siinä mielessä taideteoksia, että he ovat useimmiten jotakin muuta kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa. He peittävät, kätkevät, huiputtavat, valehtelevat. He ovat pinta, jota taidenäyttelyvieras voi tulkita. He ovat myös pinnan alla, mutta ennen kuin heidän ominaispiirteitään ehtii tunnistaa, tulee pimeää tai maisemanvaihdos. Mitä he sitten ovatkin, he ovat hurjan kiinnostavia. Renon lisäksi erityisesti Sandron ystävä Ronnie. Ei hänestä ota selvää, hän avaa itsensä peittämällä. Hän on oma manifestinsa. Usko tai ole uskomatta, ei se Ronnieta kiinnosta. Mitä tahansa hän sanookin, on se kiertoilmaisu tai sitten niin suora ilmaisu, että se menee jo mutkalle.

Lähimmäksi lukija pääsee Renoa. Ajamaan hänen kanssaan kilpaa moottoripyörällä ja tekemään naisten nopeusajon maailmanennätyksen. Vaeltelemaan taidenäyttelyiden avajaisiin, näkemään taiteen silmäätekeviä tai niitä, jotka sellaisia haluaisivat olla. Kuulemaan keskusteluja, joista ei ymmärrä sen enempää kuin Renokaan. Se menee näin, kunnes se menee toisin. Tärkeää on, että joku kuuntelee, mutta vielä tärkeämpää on olla äänessä. Pitää muistaa, että ei kysy vääriä asioita. Että varsinkaan ei kysy, kuka kukin on, sillä sellaiset asiat kuuluu tietää. Muuten sitä on vaarassa jäädä kiinni typerryttävästä hölmöydestä.

New Yorkista mennään Italiaan. Renon kanssa Sandron vanhempien kotitaloon, jossa palveilijat hiippailevat kuin aaveet. Jossa on omat sääntönsä, joiden mukaan ei voi toimia oikein, jos on amerikkalainen ja nuori, kuten Reno. Kummalliset kanssakäymisen koodit vallitsevat. Niitä ei voi tulkita, eikä Sandro niitä Renolle opeta, ei edes voi. Ne kulkevat veren perintönä, vierasta verta ne kammoksuvat.

Italiaa ennen käytiin Brasiliassa Sandron isän kanssa. Oltiin liikemiehiä kumibisneksessä, rikastuttiin, tultiin vaikutusvaltaisiksi. Muututtiin mahtaviksi. Välillä oli toinen maailmansota. Sielläkin ajettiin moottoripyörillä. Ammuttiin. Kuoltiin. Oltiin nuoria miehiä kaupungin kadulla. Ajettiin ensimmäistä kertaa fillarilla. Vauhdin ja hallinnan tunne. Siellä ne siemenet kylvettiin, se rakkaus liikkuviin kaksipyöräisiin ja kumiin, jota myöhemmin etsittiin Brasiliasta.

Kaikesta edellisestä kasvoi Valeran rengastehdas. Se palkkasi ihmisiä, työläisiä, jotka rupesivat kapinaan. Siirryimme aikaan, jolloin oli vaarallista olla rikkaan italiaslaisperheen jäsen. Katkerimmin tämän koki Sandron veli Roberto. Opiskelijamellakat ja ääriliikkeet, Punaiset Prikaatit. Renon mukana kadulla. Kaasu käy myös niiden silmiin, jotka ovat Renon tavoin paikalla ilman poliittisia päämääriä. Elämän heittäminä, toipumassa petollisesta rakkaudesta. Sandron maanisen naishimon seurauksista. Osana kommuunia, joka ottaa avosylin vastaan, kunnes heittää ulos kadulle turhan mustasukkaisuuden vuoksi. Taas mennään. Ajetaan autolla autostradaa. Kumi palaa molemmista päistä.

Minne Reno meneekin on siellä sisäpiiri, johon hän ei kuulu. Keskustelut työntävät Renon pois. Sylvia Plathin ääni kysyy: "Oletko sinä meidän kaltaisemme ihminen?" Pitäisi tuntea niin paljon enemmän ihmisiä, tietää, muistaa, mikään ei riitä. Olisi pitänyt kasvaa toisin, jotta pääsisi sisään. Ja mitä siellä olisi? Mahdollisuus esittää itsensä, olla representaatio. Näyttää piilottamalla. Ei Renon juttu ollenkaan, mutta silti ulkopuolisuus nakertaa. Unohtuuko se, jos ajaa tarpeeksi kovaa? Unohtuuko se, jos ei pysähdy miettimään? Unohtuuko se, jos vaihtaa Sandron Ronnieen? Kukaan ei vastaa. Kukaan ei tiedä. 

Voiko kirjasta nauttia, jos vähän väliä huomaa kyselevänsä, että mistäköhän tässä oikein on kysymys? Rachel Kushnerin 'The Flamethrowersin' perusteella vastaus on: kyllä voi ja kovasti voikin. Kypärä päähän ja menoksi.