Siirry pääsisältöön

Rachel Kushner: The Flamethrowers

Ostin Harley Daavidssonin, sillä ajelen iltaisin, varmaan lähtee startista käyntiin nääs. Kun haiuslihas jo pullistuu, niin kampiakseli hurjistuu ja neidon nännit mun selkääni vasten puristuu.

Vaan eipäs puristukaan. Neito on se, joka ajaa. Eikä fillarikaan ole harrikka, vaan Moto Valera.

Rachel Kushnerin 'The Flamethrowers' (2014) tempoilee moneen suuntaan. On nopeusajoja suola-aavikolla, taidenäyttelyitä New Yorkissa, pornoleffoja vihreiden ovien takana, poliittista aktivismia 1970-luvun Italiassa, kumityöntekijöitä Brasilian metsissä sekä joukko romaanihenkilöitä, joiden perimmäisiä aivoituksia tuntevat tuskin he itsekään. Teoksen päähenkilökin on kuin kuka nuori nainen tahansa, mutta häntä kutsutaan Renoksi, koska hän on kotoisin sen nimiseltä paikkakunnalta. Tosin nyt minä huijaan, ei Reno ole kuin kuka tahansa, kaukana siitä. Itse asiassa erinomaisen omanlaisensa, mutta minkälainen, se on sitten taas jo hieman kimurantimpi juttu. Ainakin hän osaa ajaa kovaa moottoripyörällä, ajautua kummallisiin seurueisiin ja rakastaa vääränlaisia miehiä, kuten enempi vähempi paskiaista nimeltä Sandro.

Kushnerin romaanissa on jotakin samaa kuin Tarttin 'Goldfinchissä'. Jos Reno ja 'Goldfinchin' Theo Decker kohtaisivat, seuraisi siitä ehkä romanssi, mutta ainakin vauhtia, vaarallisia tilanteita ja läjäkaupalla viittauksia kuuluisiin taiteilijoihin. 'Goldfinchin' tavoin 'The Flamethrowers' on taiteen kyllästämä. Se ei ole taideromaani, mutta se on pääsemättömissä kuvataiteesta, elokuvista ja kirjallisuudesta. Jokainen mainittu taiteilija - kuten esimerkiksi Warhole, Giacometti, Antonioni, Brecht, Rimbaud vain muutamia mainitakseni - tuo teokseen oman viitekehyksensä. 

Teoksen henkilötkin muistuttavat siinä mielessä taideteoksia, että he ovat useimmiten jotakin muuta kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa. He peittävät, kätkevät, huiputtavat, valehtelevat. He ovat pinta, jota taidenäyttelyvieras voi tulkita. He ovat myös pinnan alla, mutta ennen kuin heidän ominaispiirteitään ehtii tunnistaa, tulee pimeää tai maisemanvaihdos. Mitä he sitten ovatkin, he ovat hurjan kiinnostavia. Renon lisäksi erityisesti Sandron ystävä Ronnie. Ei hänestä ota selvää, hän avaa itsensä peittämällä. Hän on oma manifestinsa. Usko tai ole uskomatta, ei se Ronnieta kiinnosta. Mitä tahansa hän sanookin, on se kiertoilmaisu tai sitten niin suora ilmaisu, että se menee jo mutkalle.

Lähimmäksi lukija pääsee Renoa. Ajamaan hänen kanssaan kilpaa moottoripyörällä ja tekemään naisten nopeusajon maailmanennätyksen. Vaeltelemaan taidenäyttelyiden avajaisiin, näkemään taiteen silmäätekeviä tai niitä, jotka sellaisia haluaisivat olla. Kuulemaan keskusteluja, joista ei ymmärrä sen enempää kuin Renokaan. Se menee näin, kunnes se menee toisin. Tärkeää on, että joku kuuntelee, mutta vielä tärkeämpää on olla äänessä. Pitää muistaa, että ei kysy vääriä asioita. Että varsinkaan ei kysy, kuka kukin on, sillä sellaiset asiat kuuluu tietää. Muuten sitä on vaarassa jäädä kiinni typerryttävästä hölmöydestä.

New Yorkista mennään Italiaan. Renon kanssa Sandron vanhempien kotitaloon, jossa palveilijat hiippailevat kuin aaveet. Jossa on omat sääntönsä, joiden mukaan ei voi toimia oikein, jos on amerikkalainen ja nuori, kuten Reno. Kummalliset kanssakäymisen koodit vallitsevat. Niitä ei voi tulkita, eikä Sandro niitä Renolle opeta, ei edes voi. Ne kulkevat veren perintönä, vierasta verta ne kammoksuvat.

Italiaa ennen käytiin Brasiliassa Sandron isän kanssa. Oltiin liikemiehiä kumibisneksessä, rikastuttiin, tultiin vaikutusvaltaisiksi. Muututtiin mahtaviksi. Välillä oli toinen maailmansota. Sielläkin ajettiin moottoripyörillä. Ammuttiin. Kuoltiin. Oltiin nuoria miehiä kaupungin kadulla. Ajettiin ensimmäistä kertaa fillarilla. Vauhdin ja hallinnan tunne. Siellä ne siemenet kylvettiin, se rakkaus liikkuviin kaksipyöräisiin ja kumiin, jota myöhemmin etsittiin Brasiliasta.

Kaikesta edellisestä kasvoi Valeran rengastehdas. Se palkkasi ihmisiä, työläisiä, jotka rupesivat kapinaan. Siirryimme aikaan, jolloin oli vaarallista olla rikkaan italiaslaisperheen jäsen. Katkerimmin tämän koki Sandron veli Roberto. Opiskelijamellakat ja ääriliikkeet, Punaiset Prikaatit. Renon mukana kadulla. Kaasu käy myös niiden silmiin, jotka ovat Renon tavoin paikalla ilman poliittisia päämääriä. Elämän heittäminä, toipumassa petollisesta rakkaudesta. Sandron maanisen naishimon seurauksista. Osana kommuunia, joka ottaa avosylin vastaan, kunnes heittää ulos kadulle turhan mustasukkaisuuden vuoksi. Taas mennään. Ajetaan autolla autostradaa. Kumi palaa molemmista päistä.

Minne Reno meneekin on siellä sisäpiiri, johon hän ei kuulu. Keskustelut työntävät Renon pois. Sylvia Plathin ääni kysyy: "Oletko sinä meidän kaltaisemme ihminen?" Pitäisi tuntea niin paljon enemmän ihmisiä, tietää, muistaa, mikään ei riitä. Olisi pitänyt kasvaa toisin, jotta pääsisi sisään. Ja mitä siellä olisi? Mahdollisuus esittää itsensä, olla representaatio. Näyttää piilottamalla. Ei Renon juttu ollenkaan, mutta silti ulkopuolisuus nakertaa. Unohtuuko se, jos ajaa tarpeeksi kovaa? Unohtuuko se, jos ei pysähdy miettimään? Unohtuuko se, jos vaihtaa Sandron Ronnieen? Kukaan ei vastaa. Kukaan ei tiedä. 

Voiko kirjasta nauttia, jos vähän väliä huomaa kyselevänsä, että mistäköhän tässä oikein on kysymys? Rachel Kushnerin 'The Flamethrowersin' perusteella vastaus on: kyllä voi ja kovasti voikin. Kypärä päähän ja menoksi.  

Kommentit

  1. Blogissani on sinulle haaste: http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2014/04/kohtaamisia-kirjassa-haaste.html :)

    Palajan kirja-arvioihisi paremmalla ajalla, keskittyen :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Kaisa Reetta. Käynkin heti tutkimassa.

    VastaaPoista
  3. Vau, nyt minä keskityin tähän tekstiin kunnolla ja täytyy sanoa, että oletpa uskomattoman taitava sanankäyttäjä! Ja niin, sait minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Minua viehättävät nimittäinmyös sellaiset teokset, joista ei aina tiedä, missä mennään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Kaisa Reetta. Kirjoitin tämän tekstin samoin tein, kun olin saanut kirjan luetuksi. Sitten se makasi draftina muutaman päivän, kun ajattelin, että muokkaan sitä. En sitten halunnutkaan muokata.

      The Flamethrowers on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton. Toiset tykkäävät hurjasti, toiset taas ei. Minä löysin siitä imun, jolle halusin antautua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e