Siirry pääsisältöön

James Weldon Johnson: The Autobiography of an Ex-Coloured Man


James Weldon Johnson (1871-1938) on yksi tunnetuimpia varhaisimmasta rotukysymystä käsitelleistä teoreetikoista. Hän kirjoitti runoja, kulttuurihistoriallisia sekä rotua ja talouselämää käsitteleviä teoksia ja kokosi myös ensimmäisen mustan runouden antologian sekä toimitti kaksi mustaa hengellistä musiikkia käsittelevää teosta. Hänet mainitaan usein yhdessä toisen mustan teoreetiikon, W.E.B. du Bois'n, kanssa, joka toi keskusteluun afroamerikkalaisten asemasta Yhdysvalloissa ns. kaksoistietoisuuden käsitteen.

Jälkipolville Johnson on tutuin teoksestaan 'The Autobiography of an Ex-Coloured Man' (1912/1927, jatkossa 'AECM'), jossa Johnson kartoittaa erityisesti mustan miehen psykologiaa ja luonnetta. Nimestään huolimatta teos ei ole Johnsonin omaelämäkerta, vaan omaelämäkerran muotoon kirjoitettu fiktio. Tosin, jos edellistä seikkaa ei tiedä, käy 'AECM' muotonsa puolesta omaelämäkerrasta. Johnson kirjoitti 'AECM':n alunperin vuonna 1912, mutta julkaisi siitä uuden laitoksen vuonna 1927.

'AECM' on kertomus nimettömäksi jäävästä mustasta miehestä, jonka äiti on vaaleasti tumma ja isä valkoihoinen. Tämän vuoksi päähenkilö käy ihonvärinsä ja kasvonpiirteidensä vuoksi valkoisesta. Päähenkilö on aloittamassa opintoja Atlantan yliopistossa, mutta onnettomien sattumien vuoksi opiskelut jäävät ja hän menee töihin tupakkatehtaaseen. Myöhemmin hän tapaa rikkaan mesenaatin, joka kiinnostuu päähenkilöstä tämän muusikonlahjojen vuoksi. 'AECM':n sivuilla ragtime raikaa ja yleisö, niin mustat kuin valkoisetkin, osoittavat suosiota nerokkaalle muusikolle. Päähenkilö päätyy konserttikiertueelle pitkin Eurooppaa, mutta palaa kuitenkin takaisin Yhdysvaltoihin ja tekee päätöksen alkaa elää elämäänsä valkoisena miehenä. Näin hänestä tulee "ex-coloured."

Johnsonin teos sisältää huomattavan moderneja näkemyksiä rodusta. Hän kuvaa, miten päähenkilö koulun aloitettuaan joutuu ensi kertaa miettimään, onko hän musta vai valkoinen. Koululuokassa hän nousee seisomaan muiden valkoisten kanssa, mutta opettaja komentaa hänet istumaan ja käskee hänen nousta vasta omiensa kanssa. 'AECM':ssä päähenkilö kertoo, miten tuosta kokemuksesta tuli hänen elämänsä vedenjakaja, joka merkitsi siirtymistä yhdestä maailmasta toiseen, mustien maailmaan.

"From that time I looked out through other eyes, my thoughts were coloured, my words dictated, my actions limited by one dominating, all-pervading idea which constantly increased in force and weight until I finally realized in it a great, tangible fact."

Päähenkilö käy 'AECM':ssä läpi rodullisen heräämisen. Vähitellen hän, joka ei halunnut kuulua mustien koulukavereiden joukkoon, oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin hän on. Tärkeällä sijalla tässä prosessissa on myös kirjallisuus, erityisesti Harriet Beecher Stowen romaani 'Uncle Tom's Cabin' (1851-2), joka avaa päähenkilön silmät näkemään, kuka hän on ja millaisena muut hänet näkevät. Koulukaverinsa avulla hän oppii myös olemaan ylpeä siitä, että on musta.

Johnsonin psykologinen silmä on tarkka. Hän hahmottelee rotukysymystä tuomalla esiin myös mustien väliset keskinäiset erot ja purkaa näin käsitystä siitä, että mustat olisivat yksi yhtenäinen joukko. Teoreettisella tasolla hän jaottelee mustat kolmeen ryhmään. Ensimmäinen näistä on alin luokka, johon kuuluvat ovat pitkälti olosuhteiden uhreja. Heille on tyypillistä viha valkoisia kohtaan. Toiseen luokkaan kuuluvat palvelijat, jotka pitävät hyvinä ystävällisiä valkoisia. Kolmas luokka muodostuu itsenäisistä työ- ja ammattimiehistä, jotka elävät omissa piireissään ilman enempiä kontakteja valkoisiin. Johnsonin luokittelu osoittaa, että mustien ja valkoisten väliset suhteet määrittyvät aina useampien, eikä vähiten taloudellisten, tekijöiden kautta.

Johnson sanoutuu irti näkemyksestä, jonka mukaan rotu perustuisi biologialle. Hän korostaa rodun rakentuvan sosiaalisesti - näkemys, jota voidaan pitää varsin radikaalina, kun otetaan huomioon teoksen kirjoittamisajankohta. Vaikka Johnsonille ikävällä tavalla vain miehet vaikuttavat olevan ihmisiä, on hänen tavassaan polemisoida rotu samantapaisia kaikuja kuin Ruth Frankenbergin teoksessa "White Women, Race Matters - The Social Construction of Whiteness" (1988), jossa Frankenberg teoksensa alaotsikon mukaisesti osoittaa, että myös valkoisuus on sosiaalisesti rakentunut rotu. 'Valkoinen' ei ole neutraali kategoria, vaan se luodaan sosiaalisten prosessien kautta yhtä lailla kuin 'mustakin'. 'AECM':n päähenkilö on mitä loistavin esimerkki siitä, että rotu määrittyy sosiaalisten käytäntöjen kautta. Valkoisuus on portti menestykseen. "Have a white skin, and all things else may be added unto you."

Johnson kytkee rotuproblematiikan ensisijaisesti niihin asenteisiin, joita valkoisilla mustia kohtaan on. Jotta tasa-arvo mustien ja valkoisten välillä voisi lisääntyä on asenteiden muututtava. Tilannetta hankaloittaa lisäksi vähemmistöille tyypillinen ongelma, jossa yhden pahat teot yleistetään koko ryhmää koskeviksi. Rodullisen epätasa-arvon synnyttäjänä ja vakiinnuttajana on kirjallisuus Johnsonin mukaan ollut ratkaisevassa asemassa. Se on tuottanut mustista kuvan, jonka totuusarvoa on ollut vaikea horjuttaa ja joka on estänyt rotukysymykseen liittyvän hedelmällisen ja progressiivisen keskustelun. Edellä mainituista tekijöistä johtuen ei voitane pitää kovinkaan ihmeteltävänä, että päähenkilö teoksen lopussa valitsee omaksi rodukseen juuri valkoisen rodun.

Johnsonin teoksen ansiot ovat ennen muuta hänen tavassaan tarkastella mustan miehen psykologiaa ja rodun sosiaalista rakentumista. Vaikka teos on jo sata vuotta vanha, ovat Johnsonin näkemykset relevantteja myös nykypäivänä. Kirjoittajana ja rotukysymysten teoreetikkona hän kuuluu samaan kerhoon kuin jo aiemmin mainittu W.E.B. du Bois, Booker T. Washington ja Zora Neale Hurston.




Kommentit

  1. Onpa mielenkiintoinen kysymys: mikä määrittää rodun? Täytyy tunnustaa, että kirja ja kirjailija olivat minulle tuntemattomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin Johnson tuli vähän puskista eli yllätyksenä kirjaston hyllystä, vaikka olenkin jonkun verran opintojeni yhteydessä tutustunut muihin bloggauksessani mainitsemiini kirjoittajiin, erityisesti Zora Neale Hurstoniin. Yllättävää oli Jjohnson näkemysten tuoreus.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j