Siirry pääsisältöön

Ryhmäteatteri: Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi

Ryhmäteatterin Suomenlinnassa pidettävistä kesäteatteriesityksistä on tullut perheemme jokakesäinen traditio. Jo alkuvuodesta alamme aina jännittää, mikäköhän esitys on kesällä vuorossa. Viime vuonna haltioiduimme Robin Hoodista ja pystyn hyvin vieläkin tavoittamaan ne tunnelmat, joita tuo esitys herätti. Näytelmän sanoma erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä meni suoraan sydämeen ja välillä tuli se kuuluisa tippakin linssiin. Robin Hood puhutteli ja kosketti. Se teki hyvää sielulle ja loi uskoa ihmiseen.

Kokemuksena tämän vuoden näytelmä Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi ei  herättänyt yhtä vahvoja tuntemuksia, vaikka riemukas revittely olikin. Löyhähkösti Lewis Carrollin romaaniin perustuva Liisa ihmemaassa on ohjaaja Juha Kukkosen jo aiemmista Ryhmäteatterin kesäesityksistä tuttua käsialaa. Erityisen hienoa esityksessä oli sen kieli. Kukkonen on muokannut esitykseen ihan omanlaisensa, riemastuttavasti kiemurtelevalla sanastollaan ilkamoivan puhetavan. Erityismaininnan ansaitsevat Ruskean rusakon runoriimit. 

Henkilöhahmojen osalta näytelmä noudattaa pitkälti alkuperäistarinaa ja esittelee meille Liisan, Hassun hatuntekijän, Herttakuningattaren ja -jätkän, Irvikissan, Tittelityyn ja Tittelitomin sekä monet muut. Tämän lisäksi näytelmään on sekoitettu myös muita satuhahmoja, kuten Peter Panista tuttuja henkilöitä. Esitys on visuaalisesti komea. Lavasteet ja rekvisiitta on toteutettu Ryhmäteatterille tuttuun tapaan luovasti ja kekseliäästi, paikoittain jopa häikäisevän upeasti. Se vie katsojansa aikamatkalle ja niin voi ihmekin tapahtua ja Suomi voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden. 

Eniten minua esityksessä häiritsi se, että sen varsinainen teema – ympäristönsuojelu ja ekologisuus – jäivät näytelmän loppua lukuun ottamatta aika lailla esittämisen jalkoihin. Kun otetaan huomioon, että esitys on periaatteessa lapsikatsojapainotteinen, niin epäilenpä, että kovinkaan moni alakoululainen sai esityksestä paljoakaan irti sen tematiikan tasolla. 

Irvikissan ja Ruskean rusakon väliset sanailut olivat mainioita, mutta osittain myös paikallaan junnaavia  ja usein ne pikemminkin pysähdyttivät esityksen kuin veivät sitä eteenpäin. Kielellinen iloittelu sai kuitenkaan aikaan monia naurunpyrskähdyksiä.

Ruskea rusakko:
Sydän ratkes kun muinoin yhteys johonkuhun tärkeään katkes. Sydän vain haihtui ja vieteriksi vaihtui.

Irvikissa:
No se hyvä puoli siinä piileskelee että jos sydämen tilalla on vieteri, niin ei voi olla sydänvikaa. Kani, onko sinulla aivot?

Ruskea rusakko:
On kai, joskaan, en ole tarkistanut koskaan.

Irvikissa:
Minulla on konehuone huollossa. Piuhat ei lyö kipinää.

Jonkinlainen staattisuus vaivasi esitystä laajemminkin, mutta onneksi taitavat näyttelijät pelastivat paljon. Anna-Riikka Rajasen sympaattinen Liisa vetää täyttä höyryä läpi esityksen. Aarni Kivinen useampine rooleineen on mainio. Hänen mörmökkinsä on myös yksi näytelmän mieleenpainuvimpia hahmoja ja siinä määrin pelottavakin, että näytelmän 7 vuoden ikäraja kannattaisi ottaa vakavasti. Herttakuningatar on juuri niin ällöttävän ilkeä millaiseksi hänet on Carrollin kirjan pohjalta kuvitellutkin. Sirja Sauros Hertta Kuningattaren  ”pää poikki” -ongelmanratkaisutapoineen huokuu kimaltelevan pöyhkeää ylimielisyyttä. Hänen hahmostaan olisi tosin saanut irti vielä paljon enemmänkin ja Herttakuningattaren muutos teoksen lopussa oli aika lailla epäuskottava. Omaksi suosikiksemme nousi kuitenkin Eino Heiskasen esittämä Herttajätkä, jossa oli vakuuttavaa pahuutta ja visuaalista voimaa. Hänen läsnäolonsa sähköisti näyttämön. 

Liisa ihmemaassa sisältää silmänlumetta ja taitavia temppuja. Liisakin onnistuu muuttamaan kokoaan varsin nerokkaasti. Taistelukohtaukset on toteutettu veikeästi ja kekseliäästi. Näytelmää rytmittävät myös laulut, joiden suhteen jäin kuitenkin hieman kylmäksi, koska niiden yhteys itse esitykseen jäi aika ohueksi. Esitys onnistuu kuitenkin vakuuttamaan katsojansa siitä, että on tärkeää uskoa niin itseensä kuin myös mahdottomaan. 

Kotimatkalla esitys sai meidät pohtimaan muistamista. Miksi se onkaan niin, että ihminen voi muistaa vaan taaksepäin? Olisihan kovin mielenkiintoista muistaa myös sellaista, mitä ei vielä ole tapahtunut.

Tekstinäyte ja kuva esityksen käsiohjelmasta


Kurkkaahan myös Kujerruksia-blogiin

Kommentit

  1. Joka kesä ajattelen, että haluaisin mennä Suomenlinnaan katsomaan Ryhmäteatterin kesänäytelmää. Yhden kerran olen saanut mennyksi. Lukemieni arvioiden perusteella tämä tämänvuotinen ei nyt edes vaikuta niin mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  2. Kyllä tässäkin esityksensä on puolensa ja oikein komeatkin puolensa, mutta en mahda mitään sille, että tämä ei puhutellut yhtä lailla kuin aiemmat esitykset. No tietystikään ei joka vuosi voi olla huippuesitystä. Vähän tunnelmaa latisti sekin, että oli ihan käsittämättömän kylmä, vaikka olimme pukeutuneet melkein talvivaatteisiin. Oma vikamme tietysti, että emme laittaneet lämpöhaalareita.

    VastaaPoista
  3. Mainio kesätraditio, voisipa itsekin ottaa tavaksi. Nyt alkaa esikoinen olla vihdoin sen ikäinen, että jaksaa tällaisia pitempiäkin esityksiä katsoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tämä on mainio traditio. Tuo 7 v:n ikäraja kannattaa tosiaan huomioida, koska esityksissä on usein myös vähän jännempiä kohtia. Tälläkin kertaa vieressä istui arviolta 5 v. tyttö, joka moneen kertaan sanoi äidilleen, että häntä pelottaa.

      Poista
  4. Kävin itse myös katsomassa tämän, ja olen monessa asiassa kanssasi ihan samaa mieltä. Näytelmä ei ollut niin räjäyttävä kuin viime vuosina, mutta juuri tuo kielellä leikittely sai kyllä suun virneeseen:DD

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e