Siirry pääsisältöön

Harper Lee: To kill a mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)

Mitä yhteistä on seuraavilla henkilöillä: Josef K., Madame Bovary, Humbert Humbert, Philip Marlowe ja Jane Eyre? Vastaus kysymykseen on tietysti helppo. Kaikki mainitut ovat ns. suuria romaanihenkilöitä, joiden nimeen törmää tuon tuostakin myös ulkokirjallisissa yhteyksissä. Sen sijaan Harper Leen romaanin To kill a mockingbird (1960, jatkossa: Mockingbird) päähenkilön Atticus Finchin nimeen en muista koskaan törmänneeni kuin kyseenä olevasta romaanista puhuttaessa. 

Edellinen on varsin kummallista, sillä Atticus Finch on yksi hienoimmista kirjallisista hahmoista, joihin olen tutustunut. Epäilen silti, että hän ei ihan lähitulevaisuudessa tule päätymään naistenlehtien "seksikkäimmät romaanihenkilöt" -listalle. Itse kyllä ottaisin Atticusin kaltaisen miehen mieluusti vaikkapa isäkseni, veljekseni tai kummisedäkseni. Mies, jolla on arvot ja kanttia toimia niiden mukaisesti muiden halveksunnasta välittämättä. Sellainen mies on napakympin napa.

Olen hämmästyksissäni siitä, että en ole tullut lukeneeksi Mockingbirdiä aikaisemmin. Se on kyllä ollut lukulistallani siitä asti, kun kyseisestä teoksesta monia vuosia sitten ensi kertaa kuulin. Teosta sen tarkemmin tuntematta kiinnitin huomiota sen erikoisen lyyriseen nimeen ja mietin miten nimi tulee teoksessa perustelluksi. Ja tuleehan se ja hurjalla ja vavahduttavalla tavalla tuleekin, kasvaa valtavankokoiseksi kuvaksi ihmisten välisestä tasa-arvosta ja taistelemisesta sen puolesta.

Harper Lee voitti ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi jääneellään Mockingbirdillä Pulitzer-palkinnon vuonna 1961 ja sitä on teoksen etukannessa olevan tarran mukaan myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Teos suomennettiin samaisena vuonna Maija Westerlundin toimesta ja siitä on tehty myös elokuva. On siis kyse klassikosta, vaikka tuntumani onkin, että Suomessa tämä teos on jäänyt monen muun klassikon varjoon. Ehkä se johtuu aiheesta. Onhan teoksessa kyse rotuennakkoluuloista ja niiden vaikutuksista - aihepiiristä, joka suomalaisessa kulttuurissa on tullut omakohtaisemmaksi vasta viime vuosina.

Mockingbirdin kuuluisin lause on Atticus Finchin neuvo lapsilleen: Shoot all the bluejays you want, if you can hit 'em, but remember it's a sin to kill a mockingbird." Harper Lee tuskin aavisti tuon lauseen kirjoittaessaan, että sitä tultaisiin toistamaan vielä vuosikymmeniä teoksen julkaisemisen jälkeenkin. Atticusin runollinen elämäohje on vuosien myötä kasvanut itseään isommaksi viisaudeksi, jossa tiivistyy hänen näkemyksensä siitä, miten ihmisen tulisi kohdella toista ihmistä.

Mockingbirdin keskushenkilö Atticus Finch on juristi, joka saa tehtäväkseen puolustaa raiskauksesta syytettyä Tom Robinsonia. Tom on musta. Nainen, joka häntä syyttää on valkoinen. Ei ole vaikea arvata, kumman puolelle muu yhteisö asettuu. Myös Atticus saa päälleen vihaa ja halveksuntaa ja hänen lapsensa Scout ja Jem saavat jo varhaisessa iässä oppia, että aikuiset ovat epäluuloista sakkia, jotka tuomitsevat ihmisen pelkän ihonvärin perusteella.

Leen tarina sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltojen syvään etelään, kuvitteelliseen Maycomben kaupunkiin Alabamassa ja se on kerrottu Atticusin tyttären Scoutin kautta. Romaanin alkupuolta hallitsevat Scoutin ja hänen veljensä Jemin leikit.  Lasten mielikuvitusta kutkuttaa erityisesti naapurissa asuva Boo Radley -niminen mies, joka ei koskaan tule talostaan ulos ja he keksivät monenmoisia keinoja tämän näkyville houkuttelemiseen. 

Mockingbirdissä lukija tavallaan kasvaa poikamaisen ja mustelmapolvisen Scoutin mukana näkemään, millainen paikka 1930-luvun Maycombe on. Scoutin äiti on kuollut tytön ollessa pari vuotias ja lasten kasvatus on jäänyt Atticusin harteille - tehtävä, johon hän ei aina kovin täysillä ehdi paneutua. Siitä huolimatta Scout ja hänen veljensä kasvavat maailmassa, jossa on arvot. Maailmassa, jossa väärästä teosta on kannettava vastuuta. Maailmassa, jossa on arvot ja omantunnon ääni.

Harper Leen teksti on emotionaalista ja intohimoista. Hänen tapansa näyttää ennakkoluulojen järjettömyys puhuu kieltä, jonka viesti on jatkuvasti ajankohtainen. Hän osoittaa, miten kaikessa erilaista kohtaan tunnetussa epäluulossa on kyse pohjimmiltaan samasta asiasta, pelosta vierautta kohtaan. Lee luo kolmoiskierteisen ennakkoluulojen anatomian, jossa kohtaavat Scout ja Jem, maycombelaiset ja Hitler.

Scoutissa ja Jemissä Boo Radley herättää pelonsekaisia tunteita, jotka heidän mielikuvituksensa rakentaa yhä uusiin ulottuvuuksiin. Radleyn talo vetää heitä vastustamattomasti puoleensa samanaikaisesti kun sen asukas saa heidän sydämensä väpättämään pelosta. Maycombelaiset tuomitsevat Tom Robinsonin ja pitävät häntä automaattisesti syyllisenä, koska hän on musta. Näin tekee myös Scoutin opettaja - samanaikaisesti kun hän oppitunnilla julistaa Amerikan olevan demokratia, jossa ketään ei vainota, kun taas Saksa on diktatuuri, joka mahdollistaa Hitlerin toimet. Lee iskee suoraan kaksinaismoralismin mätään sydämeen. Löyhkä on sekä kammottava että herkullinen.

Mockingbirdissä kuvattu Tom Robinsonin oikeudenkäynti ja Atticusin siellä pitämä puhe on yksi hienoimpia kirjallisia kuvauksia, joita olen koskaan lukenut, enkä nyt liioittele yhtään. Atticusin puolustuspuhe tuo mieleeni Martin Luther Kingin 28.8.1963 pitämän unohtumattoman ja itselleni julkisista puheista rakkaimman  "I have a dream" -puheen. Näiden kahden miehen -toisen fiktiivisen, toisen tosielämän henkilön - puheessa on sama henki ja toivo siitä, että ihminen voisi kasvaa ennakkoluulojensa yli. Että tasa-arvoisempi maailma olisi jonain päivänä mahdollinen. Että ihmiset voisivat olla ihmisiä toisilleen. Päästän nyt Atticusin ääneen.

"You know the truth, and the truth is this: some Negroes lie, some Negroes are immoral, some Negro men are not to be trusted around women - black and white. But this is a truth that applies to the human race and to no particular race of men. There is not a person in this court-room who has never told a lie, who has never done an immoral thing, and there is no man living who has never looked upon a woman with desire."

Tekstiä lukiessani kuulen Atticusin äänen korvissani, syvän baritonin. Näen hänet seisomassa oikeudessa. Näen ihmisten tuijottavan häntä halveksivasti vihasta vääristyneinen kasvoin. Näen heidän ajattelevan, että Atticus on häpeäksi valkoiselle rodulle puolustaessaan Tom Robinsonia. Haluaisin juosta Atticusin luo. Syleillä. Halata. Sanoa, että hänen käsissään on ihmisten toivo.

Atticusin sanat oikeusistuimen puolueettomuudesta, sen asemasta ihmisten tasa-arvon edistämiseksi viiltävät syvälle ja saavat jopa valamiehistön pohtimaan Tom Robinsonin kohtaloa useamman tunnin ajan. Harper Lee muistuttaa meitä siitä, että suuri muutos voi lähteä yhdestä ihmisestä. Jonkun on oltava ensimmäinen, jonkun on pantava muutos liikkeelle. Joku voi olla sinä tai minä.

To kill a Mockingbird on niitä teoksia, jotka jäävät mieleen viipyilemään ja kasvamaan, luomaan ympärilleen vuosirenkaita. En muista aikoihin lukeneeni teosta, joka olisi mennyt niin sydämeen, joka ikiseen sydänlankaan kiristämään ja kuristamaan. Atticus Finch, olet uusin sankarini.



Kommentit

  1. Samaa mieltä Atticus Finchistä ja kirjasta. Minusta kirjan ydin on juuri tuo oikeudenkäynti ja mitä syyttömälle miehelle käy. Atticus Finch on tosi sankari (Sen sija mainitsemasi H.H ja Bovaryn naikkonen ovat kyllä inhokkejani)

    VastaaPoista
  2. Hienoa, että toit esille tämän kuolemattoman teoksen. Sain kirjan lahjaksi lapsena ja olen lukenut sen useita kertoja eri ikäisenä, eikä se koskaan lakkaa vaikuttamasta.

    Oletko nähnyt elokuvan? Sekin on yllättävän hyvä. Atticus Finchinä Gregory Peck.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, en ole nähnyt elokuvaa ja luulen, että en edes halua nähdä sitä. Haluan pitää sen kuvan Atticusista, jonka hänestä lukiessani loin.

      Poista
  3. Kyllä myös Atticus Finch tunnetaan ulkokirjallisesti, Yhdysvalloissa joissa tätä kirjaa luetaan varmaan joka koulussa.

    Tästä on kokemusta, netissä eräässä keskustelupalstalla hänestä oli puhetta ilman kontekstia niin piti kysyä että kuka tämä Finch oikein on, sain vastauksen suuren ihmettelyn kera että kuinka on mahdollista olla tietämättä Atticus Finchiä...sori, tämä kirja on kuitenkin suhteellisen tuntematon Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Suomen ulkokirjallista keskustelua pääasiassa tarkoitinkin. Eikä kyllä kirjallisessakaan keskustelussa ole Atticus tullut omalla kohdallani vastaan (edes opiskeluaikana).

      Poista
  4. Tämä meni lukemisen jälkeen suoraan minun Top-10-listalle. Huikean hieno kirja, en unohda ikinä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta Mai. Kyllä voi kaunokirjallisuus olla hienoa ja huippua!

      Poista
  5. Olen huomannut, kuten hdcanis, että Yhdysvalloissa Atticus kyllä tunnetaan. Ja Boo Radley myös. Eikös semmoinen bändikin ollut kuin The Boo Radleys?

    Löysin tämän kirjan Truman Capoten kautta. Ja onneksi löysin; tämä on loistava. Todella harmi, että niin vähän tunnettu/arvostettu/luettu Suomessa. Tykkäsin myös leffasta. Isäni tuli katsomaan sitä kanssani suunnilleen tuosta oikeudenkäynnin kohdalta. Hän ei tiennyt miten siinä käy ja muistan varmaan aina hänen pienen, mutta silti niin valtavan pettyneen reaktion, kun maailma on niin raadollinen ja atticus finchejä on aivan liian vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan sellainen bändikin tosiaan, mutta en aiemmin sitä osannut tähän kirjaan yhdistää, kun en tiennyt, että Leen kirjassa on samanniminen henkilö.

      Toivon kovasti, että ihmiset lukisivat tämän kirjan, koska se on todella hieno ja on harmillista, että Suomessa se on jäänyt muiden klassikoiden jalkoihin.

      Poista
  6. Voi minua. Tämä on lukematta. En ymmärrä, kun niin monta kertaa olen elämäni varrella sitä katsellut, pitänyt käsissäni ja laskenut pois. Ehkä tuo kirjan nimi on ollut syynä tähän. On helppoa arvata, miten kirja päättyy. Ei mun sydämeni sellaista kestä! Mutta jospa se olisi vahvistunut. Jospa sen kuitenkin lukisin ♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas olen suunnitellut, että katsoisin tämän pohjalta tehdyn elokuvan. Oikeuskäsittelyt on lempikauraani. Sittemminhän on julkaistu kirjailijalta myös toinen teos, mutta siihen en ole saanut tartutuksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä