Siirry pääsisältöön

Meg Wolitzer: The Interestings

Meg Wolitzerin The Interestings (Random House, Vintage Books, 2013, 458 sivua) on ihmiselämää luotaavuudessaan valtava romaani ja samalla hyvin amerikkalainen. En keksi yhtäkään olennaista ihmiselämän osa-aluetta, jota siinä ei käsiteltäisi. Se ei kuitenkaan ole millään tavoin täyteen ahdettu, vaan tarina kulkee hämmästyttävän ilmavasti ja paikoin jopa kepeästi - siitäkin huolimatta, että kuvattavat asiat ovat välillä kaikkea muuta kuin keveitä ja helppoja. The Interestings saa miettimään, miten ihmeellistä elämä onkaan. Miten monista koettelemuksista ja elämän päin kasvoja lyönneistä ihminen selviytyy, miten suurina pitää pieniä asioita ja miten vahvoja ja samanaikaisesti seitinhauraita voivat ihmisten väliset siteet olla.

The Interestings alkaa 1970-luvulle sijoittuvalla kuvauksella nuorten kesäleiristä. Se on paikka, jossa teoksen viiisi päähenkilöä tutustuvat toisiinsa ensi kertaa. Sisarukset Ash ja Goodman, Ethan, Jonah ja Jules (aka Julie) viettävät ikimuistoisen leirin, jonka myötä heidän välilleen syntyy elämänpituisia ystävyyssuhteita, jotka tosin joutuvat myöhempinä vuosina koetukselle useaan kertaan monista eri syistä.

The Interestings on nimi, jonka nuoret ryhmälleen antavat. Wolitzerin romaanin alku tuo vahvasti mieleeni Donna Tarttin menestysesikoisen Jumalat juhlivat öisin (The Secret History 1992, suom. 1993). Onhan kummasssakin näistä romaaneista kyse joukosta lahjakkaita nuoria ihmisiä, joille maailma on auki tavalla, jota se voi olla vain nuorille. Voi nuoruuden ylpeys! Voi omasta kuvitellusta suurudesta katkeransuloisesti hurmaantuminen! Tarttin tavoin Wolitzerin kerronta on mietittyä ja huolellista, paikoin jopa melkein liiallisen pikkutarkkaa.

Romaanin kuluesssa kertojan valokeila osuu vuorotellen jokaiseen päähenkilöistä ja kerronta sukkuloi taidokkaasti ajassa esitellen myös niitä henkilöhahmojen elämäntapahtumia ja motiiveja, jotka romaanin nykytasolla näkyvät lähinnä seurauksina erilaisista valinnoista. Wolitzer avaa nykyisyydestä tirkistysaukkoja menneisyyteen kuin esittelisi kuvaamiensa henkilöiden valokuva-albumeja. Väliin kuvat ovat kirkkaita ja tarkkoja, väliin albumissa on kuvien poisrepimisen jättämiä tyhjiä aukkoja. Itse kuvia on kuitenkin aina enemmän kuin mitä albumi pystyy vangitsemaan. Taidokkuus ja luontevuus, jolla Wolitzer kuljettaa lukijaa eri aikatasoilla tekee lukemisesta helppoa ja vaivatonta. Lukijana tunnen olevani tekijän hyvässä huomassa.

The Interestings kertoo haaveista ja unelmista, jotka vuosien myötä joko toteutuvat tai joista elämä pakottaa meidät luopumaan tai jotka loppujen lopuksi olivatkin vain näennäisunelmia. Nuoruutta ei saa takaisin. Nuoruuden unelmatilaan ei voi palata. Aika, joka on nuoruuden ja myöhemmän elämän välissä ei puristu kasaan, vaan se pitää meidät erossa siitä, jonka kerran koimme kaikkein tärkeimmäksi. On hyväksyttävä elämän läksy. On opittava päästämään irti, nöyrtymään ja jättämään taakse.

Ash on monella tapaa onnen lellikki ja hänen tietään tasoittavat vanhempien rahat. Vaaditaan kuitenkin paljon työtä, että hänestä vihdoin tulee teatteriohjaaja, joka voi toteuttaa mieleisiään, feministisiä produktioita. Ashin veli, charmantti, etuoikeutettu ja lahjakas Goodman taas haaveilee arkkitehdin urasta, mutta yksi ilta muuttaa hänen koko elämänsä ja Goodman joutuu pakenemaan kotimaastaan. Ethan, joka teininä on ruma ja kömpelö kohoaa maailmanmaineeseen ja rikkauksiin animaattorina. Folk-laulajan poika Jonah hylkää musiikin lapsena kokemiensa traumaattisten kokemusten vuoksi. Jules, joka on tottunut olemaan ulkopuolinen, löytää kesäleirillä paikkansa sisäpiiristä. Hänelle uusi  ystäväpiiri antaa uudet unelmat, mutta niistä luopuminen hänen on tehtävä yksin.

Wolitzer kuljettaa henkilöitään vähän yli viidenkymmenen vuoden ikään asti. Hän näyttää, miten läheisinkin ystävyys sisältää kateuden kitkeriä siemeniä, jotka saavat ihmisen painiskelemaan oman katkeruutensa kanssa. Hän avaa taiteen tekemisen edellytyksiä ja osoittaa, miten raha, luokka ja suhteet ovat ensisijaisia suhteessa lahjakkuuteen. Samanaikaisesti hän osoittaa kuitenkin myös, miten elämän tärkeimpien asioiden ollessa kyseessä, raha on vain paperia ja luottokortti arvoton muovinpala.

The Interestings korostaa hyvin amerikkalaiseen tapaan perheen merkitystä tai tämän merkityksen puutetta. Ashin ja Goodmanin vanhemmat ovat malliesimerkki jäseniään suojelevasta turvallisesta yksiköstä, joka ei suostu uskomaan jäsenistään kuin hyvää - silloinkaan, kun olisi aihetta kyseenalaistaa perheenjäsenten tekemiset. Wolitzer tuo esiin, miten jokainen perhe toimii omine tapoineen ja totuuksineen, joita vasten muiden perheiden toimintatavat kyseenalaistuvat.

"You took note of how other people raised their kids, even other people you loved, and it seemed all wrong. The culture and practices of one's own family were the only way, for better or worse. Who could say why a family decided to have a certain style, to tell the jokes it did, to put up its particular refrigerator magnets?"

The Interestings on myös romaani vuosia varjelluista salaisuuksista ja avioliiton rakentumisesta savimaalle, jota peittävän sementtikerroksen vuosikymmenet rapauttavat. Miten hämmästeltävän pieni halkeama tarvitaankaan, että koko rakennelma sortuu ja miten paljon syyllisyyttä tämä sortuma aiheuttaakin. Wolitzerin romaanissa on paljon rakkautta: miesten ja naisten välistä rakkautta, sisaruusrakkautta, ystävien välistä rakkautta, miesten keskinäistä rakkauta ja vanhempien rakkautta lapsiaan koskaan. Jotkut rakkaudet ovat kestävämpiä kuin toiset. Jotkut rakkaudet joutuvat koetukselle, josta ne hädin tuskin selviytyvät ja jotkut rakkaudet eivät koskaan pääse kehittymään loistoonsa. Ehkä pahinta on, jos käy kuten Ethanille, että ei pysty rakastamaan ehdoitta omaa lastaan.

The Interestings on luotaus ihmisen sieluun. Se tuntuu väliin todemmalta kuin elämä itse. Romaanissaan Wolitzer tavoittaa sen, mikä tekee ihmisistä ihmisiä niin samuudessa kuin erilaisuudessa. "Everyone basically has one aria to sing over their entire life."


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j