Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Patrick Modianon kolmas romaani, Kehäbulevardit, on reikäistä kirjoitusta ja juuri nämä reiät tekevät siitä niin kiehtovan ja arvoituksellisen. Modianon henkilöhahmot ovat siluetteja, jotka heräävät eloon öisin. He ovat väärentäjiä, petkuttajia, nautiskelijoita ja vetelehtijöitä, jotka ovat kukin omista syistään jatkuvasti vaarassa jäädä kiinni. Eletään "tätä hetkeä", joka on sekä selitys, että syy. Eletään "vaikeita aikoja," jotka tekevät elämästä monin tavoin kestämätöntä. Taustalla ja tekstin läpi kulkevana virtana kuohuu saksalaisten miehittämä Pariisi.

Kehäbulevardien päähenkilö ja kertoja on nuori mies nimeltä Serge Alexandre, jonka kertomus siitä, miten hän kadotti isänsä ja löysi tämän uudestaan muodostaa teoksen juonen. Asia tosin ei ole aivan näin yksinkertainen ja juuri siinä piileekin Modianon romaanin viehätys. On kyse joko siitä, että Alexandre muistelee isäänsä ja täyttää tarinan aukkokohdat parhaaksi kokemallaan tavalla. Toisaalta on mahdollista, että koko kertomus isästä on Alexandren mielikuvituksen tuotetta - tarina, jolla Alexandre työstää isäkaipuuta. Kolmas vaihtoehto, joka ei sulje pois kumpaakaan edellisistä, on, että tarina saa pontensa vanhasta valokuvasta, "joka sattumoisin on löytynyt laatikon pohjalta ja jolta varovaisesti pyyhitään pöly." Tässä tapauksessa valokuva olisi se tekijä, joka sysää Alexandren kertomuksen liikkeelle ja pölyjen pyyhintä olisi itse tarinan kertomista.

Kehäbulevardeissa viitataan useaan kertaan Alexandren kerrontaan, jonka motiiviksi esitetään mm. isän "pakenevan kuvan" tavoittaminen. Heti tämän jälkeen seuraa mystinen lause: "Mutta minä keksin." Myöhemmin taas Alexandre toteaa, että "silloin on vaan kuviteltava" ja muutamia sivuja tämän jälkeen, hän kertoo omaavansa tunteen kuin kirjoittaisi "huonoa seikkaluromaania", mutta että hän ei "keksi mitään." Ehkä Alexandre alkaa keksiä ja kuvitella, kun hänen muistinsa ei yllä onkimaan menneisyyttä esiin. Ehkä hän keksii ja kuvittelee enemmänkin, kenties koko tarinan. Ehkä se, että hän ei keksi mitään tarkoittaakin, että kaikki hänen kertomansa onkin totta, ie. ei keksittyä. Ja jos vielä mietitään askel pidemmälle, eikö kaikessa kerronnassa ole mukana keksinnän elementtejä, sillä puhtaan ja puristetun yhden totuuden kertominen juuri sellaisena kuin asiat tapahtuivat ja koettiin on silkka mahdottomuus.

Alexandren kertomus sisältää useita kohtia, joiden merkitys riippuu siitä, onko hänen kertomansa muistelua vai sepitelmää. Erityisen kummallista on, että isä, joka ei ole nähnyt poikaansa 10 vuoteen, ei missään vaiheessa tunnista häntä. Toisen omituisuus on, että isä haluaa työntää poikansa metrojunan alle.  Ihmetystä herättää myös se valtava merkitys, jonka isä antaa Alexandren ylioppilastutkinnolle. Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Alexandre pelastaa isänsä sankarillisesti filatelistien välisestä tappelusta? Kyseenalaiseksi asetetaan myös se, onko isäksi kutsuttu henkilö Alexandren isä ollenkaan. Teoksen lopussa Alexandre katsoo isäänsä ja miettii: "Kuka sinä olet? Minä olen turhaan seurannut sinua päiväkaupalla, en tiedä sinusta mitään. Yölampun valossa häämöttävä silhuetti." Yhtä hyvin tämä voi tarkoittaa myös, että isä sellaisena kuin hän on, on Alexandrelle täysin vieras ja siinä mielessä tuntematon: bulevardi, jota Alexandre kehämäisesti kiertää.

Modiano luo Kehäbulevardeissa kudelman, jota ei hänen kirjoittamansa tekstin avulla voida yksiselitteisesti ratkaista ja juuri tämä tekee teoksesta äärimmäisen mielenkiintoisen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä polttavammin esiin nousee kysymys juutalaisista. Teoksen loppupuolella puhutaan jo "juutalaistenniksestä," joka on juutalaisten bongaamista tenniksen pistelaskusysteemillä. Alexandre ja hänen isänsä ovat vailla kansalaisuutta ja tämän lisäksi isä on myös juutalainen, joka saattaa olla syy siihen, että Alexandre tappaa antisemitistisiä mielipiteitä omaavan miehen.

Teokseen sisältyvä kerronnallinen ambivalenssi on lempikauraani ja se heittää teoksen ylle mukavasti kutkuttavia kysymysmerkkejä. Mitä tuleen tarinan henkilöihin, ovat he Modianolle tyypillisesti "yöjuoksijoiden joukkoa." Varjomaista porukkaa, joka viettää aikaansa ravintoloissa ja kallistaa lasia ahkerasti. Iltojen aikana kuluu mm. bourbonia, americanoja, dame roseja, vermuttia, sampanjaa, Bordeaux blancia, Chateau Pétrusia, konjakkia, luumuviinaa ja ruuansulatusta edistävää likööriä.

Sinänsä ei ole merkitystä sillä, ketä nämä henkilöt ovat, koska heidän osansa teoksessa on toimia varjoihmisten edustajina, joiden tarinan Modiano ja hänen ohjauksessaan Alexandre kirjoittaa muistiin. Ilman tätä muistiinmerkitsemistä he lakkaisivat olemasta ja häviäisivät historian suuriin saleihin. 

Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Les boulevards de ceinture (1972)

Suomentanut Jorma Kapari

WSOY