Siirry pääsisältöön

Pirkko Saisio: Signaali


Elämä on seinä;  olen siis tapetti.
Elämä on aalto; olen siis pisara.
Elämä on kulkue; olen siis askel.

Blogini naistenviikon kunniavieras on Pirkko Saisio. Itse asiassa olen erittäin iloinen siitä, että sattumoisin luin  hänen teoksensa Signaali juuri naistenviikon kynnyksellä ja saatan nyt tuoda tämän teoksen blogiini juhlistamaan naistenviikkoa.

Pirkko Saisio ei kaipaa esittelyjä. Hän on kulttuurijättiläinen. Monitaitaja. Kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, opettaja, dramaturgi. Taistelija. Ihmisen puolustaja. 

Ihmisen, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella myös lauseen keskellä.

Signaali on muistelmatyylinen autofiktiivinen kokoelma Pirkko Saision havaintoja elämästä. Siitä, mitä tapahtui vuosia sitten ja mitä tapahtui niiden vuosien jälkeen. Kun mennään menneisyyteen, muisti muuttaa kuvat epätarkoiksi. Jotenkin sen meni. Jos ei näin, niin jotenkin toisin. Tärkeimmällä sijalla ei ole se, mistä Saisio kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Joskus - Saision tekstinsä eräässä yhteydessä käyttämiä sanoja lainatakseni - "tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan."

Romaanin alussa Saisio nostaa esiin romaanin kirjoittamiseen liittyviä vaikeuksia. Teksti kommentoi itseään. Lause ei suostu kuulostamaan hyvältä. Se sanotaan toisella tavalla, kolmannellakin. Vähitellen kirjoitus pääsee vauhtiin. Ponnistaa läpi muistetun ja hipaisee sitä, jonne muisti ei enää varmuudella yllä. Ajan rajallisuus nousee esiin ystävien kuoleman kautta. Joku kesä tai syksy. Se viimeinen. Se nimittäjä. Se sama viimeinen nimittäjä meillä kaikilla.

Teksti soljuu kuin ajaisi pyörällä loivaa alamäkeä. Mikäs tässä on istuskella satulassa ja käydä Saision mukana Tampereella tutustumassa tohtoriksi vihkimisen moniin vaiheisiin, istua saaressa ulkosalla juomassa viiniä ja polttamassa tupakkaa tai kuljeskella Romaniassa etsimässä pankkia, joka suostuisi vaihtamaan rahaa.

Saisio kirjoittaa dramatisoitua ajatusvirtaa. Hihkun innosta joka kerta, kun hän aloittaa lauseen kieliopin vastaisesti esimerkiksi mutta-sanalla. Siitäs saatte kielioppipoliisit. Punastukaa. Pälyilkää alta kulmain. Tuntekaa ihkaoikeeta häpeää. Me jyrätään teitit.

Koska se nyt vaan on niin vapauttavaa kirjoittaa kieliopin vastaisesti.

Saision sanoilla on pitkät juuret. Joskus muhkuraiset, joskus ilmakuplaiset. Lukiessa vedän tekstiä maasta kuin porkkanaa. Haukkaan malttamatta pestä. Saision omat juuret ovat kenties Romaniassa, jossa räiskäleitä on kaapissa vieraita varten  "puolen metrin korkuinen torni." Niiden pinnasta heijastuvat pahvista kahvimukia ojossa pitävät kerjäläiset maailman kaduilla.

Signaali on sulatusuuni, jonka polttopuita ovat kappaleiden nimet, jotka tuovat mukanaan tuulia muusta kirjallisuudesta ja taiteesta. Ne nostavat esiin myös omia kokemuksiani kyseisten teosten parissa. Ne vievät etsimään Marcelin kuuluisaksi tekemää kadonnutta aikaa.

Esimerkkejä:

Kenelle kellot soivat. Voi miten taistelinkaan, että sain luetuksi Hemingwayn mestariteoksen. Se oli se kesä kalliolaisessa kaksiossa, jolloin sisälämpötila ei neljään kuukauteen laskenut alle kolmenkymmenen. Se oli se kaksio, joka söi suihinsa tuulettimien hihnat. Pappi luki sunnuntaisin Kallion kirkossa niiden nimet, joille kellot olivat soineet henkilökohtaisesti.

Vanheneminen tuo mukanaan hautakivet, joissa on yhä useammin rakkaiden ystävien nimiä.

Mansikkapaikka. Bergmanin elokuva. Mies ja kello, jossa ei ole viisareita, mutta myös Tampere, jossa Pirkko Saisiosta tehdään kunniatohtori. Promootioseremonia. Monimutkainen prosessi. Paljon harjoittelua. Tohtorit jonossa kuin metsämansikat heinänkorressa. Ihmisten yhteentulo ja ero. Matkalaukuissa punaiset erokirjat.

Kauppamatkustajan kuolema. Voi Willy Loman, ei ole helppoa luopua unelmistaan. Ei se koskaan ole, vaikka ei sen toteaminen nyt tässä voi sinua mitenkään lohduttaa. Ensin oli pienet haaveet, niiden jälkeen isommat. Lopussa oli jotain muuta. Sen jälkeen kun olit tavannut Kainin tyttären, kiusaajan, viettelijän ja kantajan. Sen jälkeen katsoit ikkunasta. Mikä se siellä oli ja meni? Elämä kaikkine menoineen.

Viettelyksen vaunu. Miten paljon paremmalta se kuulostakaan englanniksi. A Streetcar named desire. Helsingin kaupunginteatterissa Blanche kävelee portaita ylös. Spottien hehku. Vastavalo. Ilmassa on paljon kaikenlaista. Tukahdutettua. Pullistuvaa. Istun punaisella penkillä ja huomaan olevani jännittynyt. Vaunun ikkunoissa on Tennessee Williamsin kyyneliä.

Ja niinhän siinä tietysti käy, että herra Marlon B. tiukassa t-paidassaan istuutuu viereiselle istuimelle. Mihin minä nyt silmäni panisin?

*

Kappaleiden nimet tuovat jokaiselle lukijalle hänen omat tämänsä. Näihin teoksiin liittyvät muistot. Keskustelut ja villalankamatoille kaatuneet viinit. Nämä muistot vatkataan vatkaimella, joka on merkkiä Signaali.

Kaikkein hulvattomin kappalenimi on kuitenkin Oidipus Kolonoksessa. Oidipus se vasta ihme jätkä onkin. Matkustelee missä sattuu ja köyttelee itseään kiinni laivaan, jotta ei lankeaisi houkutuksiin. Silti tulee muitta mutkitta Pirkko Saision kanssa kolonoskopiaan. Respect!

*

Kirjoittamalla ihminen juurruttaa itsensä. Se, mikä on sanoiksi puettu, on olemassa, muistimmepa sitä tai emme. Olimmepa elossa tai kuolleita tai niiden yhdistelmä. Ihminen tekeytyy kirjoituksessa. Saa raajat ja välineistön, jolla hengittää. Mansikkapaikalta meidän jokaisen sisäinen kauppamatkustaja astuu viettelyksen vaunuun. Sillä on yksisuuntainen määränpää.

Sitä ennen tässä. Näissä sanoissa roikkumassa. Identiteetti pisteissä ja pilkuissa, väärällä sanalla aloitetuissa lauseissa. Siinä, mitä on sanottu ja jätetty sanomatta. Siinä, mikä on kadonnut ja löydetty. Siinä, mikä on jäänyt löytymättä. Siinä paikassa, jossa huudettiin "hullaantumisesta huutavalla äänellä." Huudettiin halki betoniyön.

Teos sisältää paikoin aforistisen kiteytyneitä lauseita, joissa banaalin ja pyhän liitto toteutuu tavalla, joka lävistää minut kuin miekka, jonka terässä on sateenkaari. Saision lukeminen tekee minulle hyvää. Minussa alkaa kiertää ja napsahdella. En ole enää halkeilllut maa. Juon pillillä poreisia pisaroita. Annan mennä. Nyt jos koskaan.

Sillä:

Elämä on seinä; hilseilen.
Elämä on aalto; murrun rantakivikkoon.
Elämä on kulkue; olen megafoni.



Pirkko Saisio: Signaali  (2014) 
297 sivua
Kustantaja: Siltala


Kommentit

  1. Saisio on todella upea kirjailija. Saisiohan on kirjoittanut myös miehen nimellä ja eri naisen nimellä, sillä hän halusi kokeilla onko nimellä jokin vaikutus kirjan menestykseen. Salanimet olivat Jukka Larsson ja Eva Wein. Weinin nimellä kirjoitettu kirja Kulkue oli Finlandia-palkintoehdokas. Saisio on kyllä aika veikeä kirjailija ja antoi salanimillä kirjoitetuilla kirjoilla kriitikoille pitkän nenän. Signaali pitäisi ehdottomasti lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Larsson-hommeli oli tosiaan mainio veto Saisiolta. Huomasitkin varmaan, että Larssonin nimellä kirjoitetut teokset löytyvät tästä bloggauksestani, kuten muitakin viittauksia hänen tuotantoonsa.

      Kiitos kommentista ja Saision esittelystä.

      Poista
  2. Oi Omppu. Saisio hiipii kohti, on viime aikoina kovasti kurkistellut rivien väleistä ja päältä ja alta. Enkö ole lukenut häntäkään, voiko se olla totta vai huijaako muisti niin että se hävittää itsensä. Ei, en usko että se tässä kohtaa voisi tehdä niin, ja siksi lause kiertyy levottomalle, hieman nololle kippuralle mutta minulta puuttuu sellainen tehoste. Käyn hupussa ja tulen takaisin koska siellä oleminen ei kannata.

    Tätä selailin, se oli tänä vuonna. Mutta en pysty lukemaan tätä nyt. Koska. Joskus silti luen. Myös ne muut. Sitten kun. Vika ei ole kirjan vaan.

    Kiitos, sinä Kirjoittaja <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja, kamarin suloinen hengetär. Saisio on ihan mielettömän inspiroiva kirjoittaja. Suosittelen. Sitten joskus. Kun. :)

      Kiitos paljon kommentistasi.

      Poista
  3. Minussakin alkoi kiertää ja napsahdella kun luin Signaalin. :) Riemastuttava kirja, niin kieleltään kuin ajatuksiltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa. Todellakin riemastuttava. Mikä rehellisyys ja kyky tehdä tarkkoja havaintoja ja vielä jakaa ne meille. Huh. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Signaali katsoo elämää niin mainioista vinkkeleistä, että silkkaa lukunautintoahan se on väärällä sanalla aloitetusta virkkeestä toiseen. Kiitos lennokkaasta arviosta, Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Elina. Kyllä kyllä, silkkaa nautintoa. Voisin lukea Saision tekstiä loppuikäni ja olla onnellinen. Hänen teoksensa ovat aarteita.

      Poista
  5. Vastustamaton on, Saisio, vie ajatukset sinne, tänne ja tuonne. Petollisen kevyesti, ei voi kuin ihailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Arja. Nimenomaan tuo petollinen keveys. Saisio kirjoittaa kuin puolihuolimattomasti, mutta niin hirvittävän tarkasti.

      Poista
  6. Elämänmenosta aloin häntä lukea. Pidän Saision teksteistä. Signaali ei sopinut minulle, pidin siitä, mutta se repi minusta esiin kaikki huonot puoleni ja kihersin kirjan kanssa kilpaa. Ymmärsin kaiken väärin, ilkeästi ja pahankurisesti. Olisin halunnut olla läsnä yksilläkin kekkereillä, joista hän kertoo. Minulla on kieroutunut huumorintaju. Olen ollut elokuvissa ja kuunnellut katsomon ulvovan naurusta ja ollut itse tylsyyden partaalla. Mielensäpahoittaja vihastuttaa minut. Lindgrenin Ehtoolehdot purevat minuun täysillä. Signaali on huippu. En voisi lainata kirjaa kenellekään, koska alleviivasin sen upeimmat kohdat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämänmeno taisi minullakin olla ensimmäinen ja sen päälle on liimaantunut kirjasta tehty tv-dramatisointi. Mielenkiintoisia sinun havaintosi. "Allergia" Signaalia kohtaan. Jäi nyt kovasti kiinnostamaan, mitä tarkoitat sillä, että ymmärsit väärin ja että Signaali siitä huolimatta / sen takia (?) oli sinule huippu. Alleviivattavia kohtia on kyllä runsaasti, mutta pidättäydyin, koska kyseessä on kirjaston kirja.

      Minua nuo Ehtoolehdot ei yhtään kiinnosta, mutta saatan vain olla turhaan ennakkoluuloinen.

      Poista
    2. Signaali on huippu, pidin paljon. Kerron sinulle...

      Poista
  7. Omppu, laitoin sinulle haasteen blogiini.

    VastaaPoista
  8. Voi, kirjoitat Signaalista niin kertakaikkisen hienolla tavalla, että en malta odottaa! Se on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta en vain ole vielä saanut sitä hyllyyni. Ihanaa kun on tällaista mitä odottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi Kaisa. Tunnustan olevani Saisio-hurahtanut. Sigaanli on uskomaton teos. Se on periaatteessa elämänmenon (!) kuvausta, mutta siinä on niin paljon. Se aukeaa niin laajalle. Sillä on niin vahvat juuret. Pidin hirvittävän paljon.

      Poista
  9. Oi miten hieno kirjoitus tästä, houkutteletpa taas hyvin :)

    Ja minullain on sinulle haaste blogissani (nimikkeellä 3 kirjaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi Kaisa Reetta. Signaalia, kuten edellä kommentoinkin, voisin lukea loputtomiin. Sen taika on niin kutsuvaa, niin lähelle tulevaa. Kerrassaan hieno teos.

      Kiitos haasteesta. Tutkin asiaa. :)

      Poista
  10. Nyt nolottaa, etten ole vieläkään Saisiota lukenut, mutta aivan varmasti aion lukea!

    VastaaPoista
  11. Minun on pitänyt jättää sanani tänne heti arviosi ensimmäisen kerran luettuani, mutta teenkin sen vasta nyt. Silmäilin arviotasi uudelleen ja pakahduin uudelleen. Signaali on niin huikea, että voisin lukea sen heti nyt uudelleen, jos se olisi saatavillani. Hymyilin monelle kohdelle arviossasi, kiitos tästä! :-)

    (Pitäisikin etsiä lisää Saision tuotantoa, sillä tämä Signaali on ainut lukemani.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Signaali on kyllä ihastuttava teos ja ylipäänsäkin olen pitänyt Saision teoksista (millä nimellä ne sitten on julkaistukin). Tavallaanhan tämä teos ei ole ollenkaan mitenkään erityinen, mutta sitten kuitenkin on. On niin paljon, joka tulee tekstiin mukaan, vaikka siitä ei suoraan puhuta. Kiitos kommentista.

      Poista
  12. Kirjakellaristasi löytyy! Pirkko Saision Kainin tytär: "Ehkä aika ei kulje kronologisesti. Ehkä ajassa voi kulkea edestakaisin, (...) ja siksi tuntemattomassa ihmisessä näkee hetkessä tulevan yhteisen matkan."

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä