Reader, why did I marry him?

Peter Sandström on Suomen Patti Smith. Sandström kirjoittaa samaa kirjaa kirja toisensa jälkeen ja hyvä niin. Rakkaus on kesy eläin kertoo Sandström-nimisestä päähenkilöstä ja tämän äidistä. Tärkeässä roolissa on myös kertojan sisko. Taustalla vilahtelevat päähenkilön avioliiton ulkopuoliset suhteet ja erityiseti muuan Karhu. Yhtä lailla kuin Patti Smith, Sandström haahuilee (käytän nyt tätä verbiä, joka on periaatteessa varattu Joel Haahtelan teosten kuvaamiseen. Aika rohkeeta vai mitä?) teoksissaan omassa elämässään ja sen vieressä. Kun luettuani Smithin Apinanvuoden jouduin hyväksymään, että hän ei kirjoita vain siitä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut, vaan maustaa tarinaa tarkoitukseen sopivilla fiktiivisillä aineksilla ovat yhteydet Sandströmin ja Smithin välillä suurempia kuin mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksikaan. Autofiktiosta puhutaan paljon, monen mielestä kyllästymiseen asti. Sandström kuitenkin on onnistunut jalostamaan tämän lajin omaksi tunnusmerkikseen t...

me jotka olemme erotelleet veren sellaiseen, joka saastuttaa, ja sellaiseen, joka lunastaa Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin maaliskuussa 1969. Jane oli tuolloin 23-vuotias. Janen murha oli osa ns. Michigan-murhia eli seitsemän nuoren naisen murhaa, jotka tapahtuivat vuosina 1967-1969 Yhdysvaltain Michiganissa. Vaikka murhien tekijästä ei edelleenkään ole täyttä varmuutta uskotaan yleisesti, että kaikkien niiden takana on mies nimeltä John Norman Collins. Hän kärsii elinikäistä vankeustuomiota Marquette Branch -nimisessä vankilassa. Ajatus siitä, että Collins on oikea ihminen, joka elää vankilassa tälläkin hetkellä häiritsee minua järkyttävän paljon. En voi selittää mitään pois fiktiivisyyden varjolla. Michigan-murhiin liittyvät tiedot ovat tarkistettavissa virallisista läheistä. Ne ovat ydin, jonka ympärille - Nelsonin tätiin tarkentuen - rakentuvat niin Jane kuin Punaiset osatkin . Maggie Nelson syntyi lähes päivälleen neljä vuotta tätinsä murhan jälkeen ja n...

Lukija ei lue kirjasta vain sitä, mitä kirjailija on kirjoittanut, vaan ennen kaikkea myös itseään. Omaa elämäänsä ja menneitä kokemuksiaan. Tämä kävi selkeästi ilmi, kun luin Vigdis Hjorthin romaania Perintötekijät . Kirjailijan kotimaassa Norjassa teos on nostattanut melkoisen kohun omaelämäkerrallisuutensa vuoksi, mutta minä sivuutan tämän asian pelkällä maininnalla. Perintötekijät on palkittu Kritikerpriset -palkinnolla ja se on ollut myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Edelliset asiat mainitsin siksi, että haluan niiden avulla vakuuttaa, että Perintötekijät on hyvää kirjallisuutta. Hjorthin romaanin lähtötilanne on aikuisten lasten kohtelu epätasa-arvoisesti. Sisaruksia on neljä ja kahdelle heistä vanhemmat haluavat antaa ennakkoperinnöksi kesämökit. Rahallinen korvaus ilman mökkejä jääville sisaruksille on näiden mielestä riittämätön. Edellä mainittu on pintaa ja pinnan alla uiskentelevat vakavammat asiat. On kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaan ...

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa Ja sydän oli minun saan todistaa esseeminän syntyä. Kerron siitä tämän tekstini aluksi ja siirryn sen jälkeen tarkastelemaan näiden esseiden kaikkein kiinnostavimpia puolia ja siinä ohessa ajauduin pohdiskelemaan autofiktiota ja seksistä kirjoittamisen suhdetta kaupallisuuteen. Ehnholm Hielm on ammatiltaan kustantaja ja elokuvakriitikko, jota polttaa halu kirjoittaa. Kirjoittaminen on kuitenkin hänelle, kuten useimmille muillekin, kaikkea muuta kuin helppoa ja hän päättää hakea draivia kirjoittamiseen muuttamalla perheensä kanssa väliaikaisesti Roomaan. Esseekokoelman alkuosan teksteissä Ehnholm Hielm vielä haeskelee esseeminäänsä ja monet teksteistä ovatkin enempi henkilökohtaisia muistelmia kuin varsinaisia esseitä. Samalla käy havainnollisesti ilmi, että essee ei synny vielä siitä, että kirjoittaja viittaa muiden kirjailijoiden teoksiin ja ottaa heiltä omaan tekstiinsä sitaatteja. Syntyy kyllä lamppu, mutta sen henki puuttuu. En tiedä, ...

Voi olla, että olen kirjoittanut sentimentaalista paskaa. Otan sen riskin ja mietin, että niinä pimeinä öinä aamuyöstä kello 4, kun nukkuminen tuntuu kaukaisimmalta, saattaa sentimentaalisen alta löytyä yllättäviä asioita. Aivan. Juuri niitä, joita päivisin ei kehtaisi edes sanoa ääneen. Moni lukija tunnistaa ne hetket ja sen tuskan, kun yrittää tehdä päätöstä siitä, mitä lukisi seuraavaksi. Ne hetket kirjahyllyn edessä, ne vaeltelut kirjastossa ja kirjakaupoissa, ne väärien kirjojen seireenin kutsut ja pettymykset, kun kirja on taas kerran jätettävä kesken, koska se puhuu kieltä, josta ei saa otetta. Sitäkin arvokkaampaa on, kun se oikea kirja löytyy. Se tuntuu niin hyvältä, että sen hyvän tuntemisen keskellä uskaltaa ajatella, että ilman juuri tätä kirjaa monikin asia olisi voinut mennä kovin toisin. Juuri nyt se kirja on minulle Taija Tuomisen Kuningaskobra . Tuomisen romaanin "löytäminen" ei tapahtunut suorinta reittiä. Tarvittiin Erja Manto, Tammen työntekijä ja ...

Kirjoita 'onnenkissa' googlen kuvahakuun ja saat tulokseksi liudan kissoja käpälä pystyssä. Käpälä, joka heiluu siihen asti, että patteri loppuu. Samalla voi astua symbolimaastoon ja päästää mieleensä ajatuksen: entäs sitten kun uutta patteria ei ole saatavilla? Edellinen kappale taitaa olla aasinsilta (eikä edes kovin hyvä sellainen), mutta joka tapauksessa se herättää kysymyksen siitä, miksi juuri aasin? Miksei vaikka virtahevon tai leijonan? Mikä on aasinsilta-sanonnan etymologia? Aino Vähäpesolan autenttinen onnenkissa löytyy joka tapauksessa Edith Södergranin kotoa Raivolasta, jossa Edith asustelee äitinsä kanssa, sairastaa ja kirjoittaa runoja. Vähäpesolan kirjaa on kutsuttu esseeromaaniksi ja mikäs siinä, ei genre kirjaa pahenna, vaikka joskus luokittelu onkin aika tylsää, eikä välttämättä itse teoksen kannalta edes kovin oleellista. Onnenkissassa Vähäpesola joogaa ja kirjoittaa Edith Södergranista, sukupuoliroolien puristuksesta ja nuoren naisen elämästä ylipäätä...

Tommi Melenderin Rautakausi on hauska kirja. Kirjoitinkohan tuon edellisen lauseen siksi, että Rautakaudessa henkilö nimeltä Melender on hieman tuskastunut siitä, että hänen kirjojensa huumoripuoli on monilta lukijoilta jäänyt löytymättä. Ehkä minä halusin tehdä mieliksi autofiktiohenkilö Melenderille. Tässä nyt ensimmäisenä tulee vastaan se, että Rautakauden hauska on hauskimmillaan hauskaa tavalla, joka ei minua oikeastaan naurata. Vähän samaan tapaan kuin Ultra bran biisissä on "taustalla aurinko, joka ei lämmitä." Omaksi onnekseni teos sisältää kuitenkin runsaasti myös kohtia, jotka naurattavat ihan oikeasti, vaikka välillä tuntuukin, että rehellisempää olisi itkeä tyrskimällä - syistä, joita en halua kertoa. Todettakoon sen tähden vain, että naurun ja itkun välinen matka on Rautakaudessa lyhyt ja toisinaan olematon, joten ei olisi väärin kutsua tätä teosta autofiktiiviseksi melodraamaksi. Rautakauden alkusivulla todetaan, että "kaikissa kirjoissa on kaikuja...

Saara Turusen Sivuhenkilöstä keskustelevat tässä lähetyksessä kuvitteellinen miesoletettukriitiikko (KMOK) ja minä (M) KMOK: Tämä nyt on tällaista henkilökohtaista vuodattamista, joka tuntuu olevan muodissa. Likkojen kirjoitusta. M: Huomaatko mitään outoa edellisessä lauseessasi KMOK: En. M: *vilkaisee vastapäistä rautakaupan ikkunaa* Kommenttisi voisi tulkita niin, että hyvää kirjallisuutta on ei-likkojen eli miesten kirjoittama kirjallisuus KMOK: En minä sitä tarkoittanut, mutta kirjallisuudessa on tärkeää kirjoittaa sodista ja kritisoida yhteiskuntaa M: Muistanet tämän: "Tämä on tärkeä kirja, se kertoo miehistä sodassa. Tämä kirja ei ole kovin tärkeä, se kertoo naisten ajatuksista.” KMOK: Eiköhän ole aika kulunutta vetää esiin Virginia Woolf -kortti. Lisäksi on hyvä kirjoittaa asioista, jotka itse tuntee M: Suomalaisilla miesoletetuilla kirjailijoilla onkin todella paljon henkilökohtaista kokemusta sodista KMOK: Nyt viet tätä keskustelua tahallasi väärään suunt...

Feminismivaroitus! Ihan vaan sen takia, että et pääse sanomaan, että jotenkin ovelasti olisin sinut huijannut lukemaan kirjasta, joka on täynnä feminismiä. Meena Kandasamyn When I hit you on ensimmäinen lukemani vuoden 2018 Women's Prize for fiction -kilpailun ehdokaskirjoista (ks. koko ehdokaslista täältä ). Kandasamy (s. 1984) on intialainen feministi, kirjailija, kääntäjä ja aktivisti. Kun lisäsin Kandasamyn kirjan lukemieni kirjojen listalle Goodreads-palvelussa huomasin, että sen koko nimi kuuluu  When I hit you Or, A Portrait of the Writer as a Young Wife . On kummallista, että lukemassani kirjassa tätä alaotsikkoa ei mainita lainkaan, vaikka se on vahva feministinen silmänisku James Joycen teokselle  A Portrait of the Artist as a Young Man (1916, suom. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta). Kandasamyn romaanin kannet ovat keskenään hyvin erilaisia ja asiaa havainnollistaakseni olen ottanut tähän postaukseen mukaan vaihtoehtoisia kansia. When I hit y...

Näin unta Peter Sandströmistä. En muista, mitä unessa tapahtui, mutta Sandström oli ihan itsensä näköinen. Villisti veikkaan, että uneni johtui siitä, että olen mietiskellyt viime aikoina paljon Laudaturia, jonka ensimmäisellä kerralla luin ruotsiksi ( klik ) ja nyt vielä uudestaan suomeksi. Kieli ei vaikuttanut juurikaan siihen, miten Laudaturin koin, joten tästä voitaneen päätellä, että Outi Mennan suomennos on varsin onnistunut. Toki toisella lukukerralla lukee eri tavalla johtuen ihan jo pelkästään siitä, että kirjan tapahtumat ovat tuttuja. Eniten minua jäi ensimmäisen lukukerran jälkeen mietityttämään autofiktio ja tässä kirjoituksessa ajattelen ääneen asian tiimoilta. * Kun kirjoitin Sandströmin Valkea Kuulaasta helmikuussa 2015 ( klik ) minulle selvisi, että Sandströmin teosten päähenkilö on yleensä Peter-niminen mies. En siitä silloin ajatellut sen kummempia. Totesin vaan itsekseni, että tämäpä hauska keksintö. Kiinnostava keksintö, jonka avulla kirjailija luo lukij...

Elämä on seinä;  olen siis tapetti. Elämä on aalto; olen siis pisara. Elämä on kulkue; olen siis askel. Blogini naistenviikon kunniavieras on Pirkko Saisio. Itse asiassa olen erittäin iloinen siitä, että sattumoisin luin  hänen teoksensa Signaali juuri naistenviikon kynnyksellä ja saatan nyt tuoda tämän teoksen blogiini juhlistamaan naistenviikkoa. Pirkko Saisio ei kaipaa esittelyjä. Hän on kulttuurijättiläinen. Monitaitaja. Kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, opettaja, dramaturgi. Taistelija. Ihmisen puolustaja.  Ihmisen, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella myös lauseen keskellä. Signaali on muistelmatyylinen autofiktiivinen kokoelma Pirkko Saision havaintoja elämästä. Siitä, mitä tapahtui vuosia sitten ja mitä tapahtui niiden vuosien jälkeen. Kun mennään menneisyyteen, muisti muuttaa kuvat epätarkoiksi. Jotenkin sen meni. Jos ei näin, niin jotenkin toisin. Tärkeimmällä sijalla ei ole se, mistä Saisio kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Joskus -...