Siirry pääsisältöön

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika heijastaa lokakuun aamukirkasta, syksyn taittamaa valoa. Alkavan päivän aikaisia hetkiä, jolloin maailma on pusertunut kuulaan viileäksi ja saa ovesta ulos astuvan ihmisen muistamaan, että hengittäminen on olennaista. Se on romaani, joka menee suoraan esteettiseen nautintokeskukseen.

Vanhtalon romaanissa kuvataan valokuvaaja Aarni Koskiaavan elämää. Vanhtalo tarkentaa tekstinsä muutamiin Aarnin elämäntapahtumiin kuin rajaisi valokuvia. Liikutaan eri vuosikymmenillä. Kuljetaan ajassa eteen ja taakse. Rauhallisesti. Hillitysti ja harkitusti ja vahvan tasapainoisesti. Saamme seurata ihmettä, kun kehitysliuoksesta piirtyy esiin Aarnin elämä. Kirjoittaessani romaanista Poika nimeltä Kuukivi totesin, että se puhuu elokuvan kieltä. Vanhatalon romaanista voisi sanoa, että se puhuu valokuvaa. Valottaminen on läsnä niin Aarnin elämänkaaren kuin yksittäisten elämäntapahtumienkin tasolla ja se on myös keino, jonka kautta Aarni itse maailmaa tarkastelee.

Aarnista olisi hyvin voinut tulla yksi niistä, jotka valuvat läpi elämänsä saamatta oikein mistään otetta. Hän ei tiedä, miten eläisi elämäänsä. Koulu ei kiinnosta ja porukoissa Aarni jää helposti jalkoihin. Ajatus oman elämän päättämisestä kuumottaa Aarnin mielessä. Ihminen tarvitsee jotakin, jonka varassa elää, toteaa Pitkän valotusajan Sanelma Rantanen:

Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa elää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

Aarnin onneksi äiti keksi järjestää hänelle työpaikan Emmi-tädin valokuvausliikkeestä. Kun Aarni alkaa kuvata, maailma hengähtää syvään ja avaa itseensä Aarnin muotoisen paikan. Valokuvauksesta tuli Aarnille Sanelma Rantasen tarkoittama ajatus.

Aarnista piirtyy kuva jäyhänoloisena miehenä, joka on liikkeissään kömpelö. Hänellä on isot ja pitkät kädet, paidanhihat jättävät ranteet paljaiksi. Puvun hän kokee vieraaksi ja epämukavaksi vaatekappaleeksi. Se on kuin väärä iho, joka hänen toisinaan on pakko pukea päälleen. Kaiken kaikkiaan Aarni on positiivisessa ja koskettavassa mielessä hieman maunokoivistomainen. Hän on luotettava, teeskentelemätön ja itselleen uskollinen. Rehellisyys on hänelle enemmän kuin sana. Toisaalta hän on epävarma ja kertoo itsestään mieluusti huonot puolet heti kättelyssä, jotta ne eivät tulisi kenellekään yllätyksenä. Hän ei usko ansainneensa elämältä hyvää ja siksi hänelle, joka ei ole tottunut onneen, onkin loppumaton ihme, että hienon perheen tyttö Ilse valitsee kumppanikseen juuri hänet.

Eloisa ja vilkas Ilse jättää yliopistoelämän Helsingissä ja muuttaa Aarnin kanssa Ouluun. He perustavat perheen. Syntyy lapsia. Vanhatalo kuvaa Aarnin ja Ilsen suhdetta juuri sellaisella hellyydellä, jota pitkästä avioliitosta parhaimmillaan löytyy. Ymmärtämiseen ei tarvita sanoja. Ilmeet, eleet ja liikkeet kertovat, mitä toisen mielessä liikkuu. Ilse on Aarnin hengenpelastaja, joka lakkaamatta istuu rantatuolissa valvomassa, että Aarni ei huku elämän hyökyihin.

Lohtu oli siinä taas eikä Aarnilla ollut voimaa panna vastaan. Ilse auttaisi hänet tämänkin päivän aamusta iltaan, parsisi hänet kokoon  niin kuin rikkinäisen sukan, jonka moni olisi jo heittänyt menemäään.

Päivästä ja vuodesta toiseen Ilse parsii Aarnin, kunnes tulee päivä, jolloin Aarni omilla toimillaan pudottaa neulan Ilsen kädestä. Vanhatalo näyttää, miten ihminen itse on itselleen pahin susi, vaikka hän näkisikin vihollisensa toisessa ihmisessä.

Vanhatalon ajankuva on vahvaa. Hän kuljettaa lukijaa Oulusta Helsinkiin ja Pariisiin alkaen 1960-luvulta ja päätyen nykyaikaan. Matka ei ole ajallisesti suora, vaan verkkaan hypähtelevä. Yksi syy, miksi pidin tästä teoksesta niin kovasti, on se, että tarina on niin vahvasti Vanhatalon hallussa. Lukiessani mieleeni tuli Akhil Sharman teos Family life, jolla sinänsä ei ole mitään yhteistä Vanhatalon romaanin kanssa, mutta Sharman romaanin tavoin myös Pitkä valotusaika tuntuu hyvältä, koska se on niin täysin vapaa kaikesta yrittämisestä ja kerronnallisista kikkailuista.

Kamera yhdistää Aarnin osaksi maailmaa. Se on käytävä, jota pitkin Aarni voi kulkea myös siellä, missä kulkevat ihmiset, joiden seurassa hän on ikuisesti oman ulkopuolisuutensa eristämä. Taidegallerioiden viileän vaaleissa saleissa vieraiden ihmisten joukossa Aarni on "miehen varjo." Hänen paikkansa on toisaalla. Valokuvat seinillä ovat passi, joka takaa pääsyn, mutta ei kotoisuutta.

Aarnin kaskessa kantona on Teuvo - lapsuudenystävä, jolle elämän hedelmät putoilevat niin kovin helpon tuntuisesti. Siinä missä Aarni vetäytyy syrjään ottaa Teuvo paikkansa ihmisten keskellä itsestäänselvästi. Hän myös hylkää ystävänsä ja Oulun murteensa ja myy kuvia skandaalilehteen. Vanhatalo luo Teuvosta hahmon, jota vasten kuvastuu Aarnin luonne tinkimättömänä ja itselleen sekä taiteellisille arvoilleen uskollisena miehenä. Aarnille on valokuvauksessa olemassa "raja, jota ei voinut rahankaan vuoksi ylittää." Teuvo puolestaan ei moisia rajoja tunne. Hänen takkiaan kääntävät tiuhaan niin muotitrendit, politiikka kuin laskelmointikin. Kateus Teuvon näennäisesti helppoa elämää kohtaan polttaa Aarnia sisältä päin.

Vaikka hän oli kuinka yrittänyt ryhdistäytyä, jokin hänen sisällään oli pannut kampoihin. Kenenkään ei ollut lupa saada kaikkea. Teuvon ei ollut lupa saada kaikkea. Teuvonkin elämässä asioilla täytyi olla hinta. 

Vanhatalo jättää asioita juuri sopivasti vihjailun varaan. Se mihin vihjataan on kuin valokuvassa oleva arvoitus, aavistus jostakin, jota ei voi tarkasti tietää, mutta joka saa katsojan rakentamaan jatkotarinaa näkemälleen.

*

Aarnille valokuvaus on keino pysähdyttää aika.

Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Pitkä valotusaika herättää monia kiintoisia kysymyksiä valokuvista ja valokuvaamisesta. Keskustelen Aarnin kanssa valokuvauksen filosofiasta. Emme ole aina ollenkaan samaa mieltä ja juuri se tekee keskustelustamme mielenkiintoisen. Ajatellaan vaikkapa perhealbumeja, joihin on ikuistettu elämän korkeat hetket. Tarkoitatko Aarni, että juuri nämä kuvat ovat niitä pysyviä? Nämä kuvat ihmisistä parhaimmissa vaatteissaan, seisomassa hieman vaivaantuneina ja kameraa arastellen. Ne ovat yksi kertomus siitä, mitä elämä on. Muutaman kuvan tiivistelmä, joka jää elämään sukupolvelta toiselle. Samalla nämä kuvat kysyvät, mitä muuta tapahtui. Mitä kaikkea tapahtui niinä päivinä ja hetkinä, joita ei kuvattu. Miten paljon kuvat vääristävät ihmisen elämää, joka oli muutakin kuin rippi- ja hääjuhlia sekä syntymäpäiviä. Aarni hymyilee hiljaista, aavistuksen vaivautunutta hymyään. Mitä todennäköisimmin hänen sukassaan on reikä.


Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (2015)
223 sivua
Kustantaja: Tammi



Kommentit

  1. Voih, loistava kirjoitus. Kiitos!
    Lisää blogijulkisuutta tälle kirjalle <3!

    Maunokoivistomainen- no totta tosiaan :D.
    Ja se Teuvo... voi Teuvo!!!

    Perhealbumeista taas luulisin Aarnin olevan samaa mieltä kanssani, että se näyttää vain osan kokonaisuudesta- sillä hänhän kuvasi myös niitä jotka olivat vasta menossa kuvaan. Ja näki niissä jotain enemmän... aitoa? Elämänmakuisempaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan lisää blogijulkisuutta tämä teos todellakin ansaitsee ja omalta osaltani paikkaan tilannetta.

      Perhealbumit herättää minussa voimakkaita tuntetita ja senkin vuoksi niistä Aarnin kanssa puhuin. Albumikuvat näyttäytyvät erilaisina kun niitä katsoo aikojen päästä. Ehkä niissä kuitenkin on jokin totuus, jos vaan osaa katsoa. Usein niissä ainakin on mahdollisuus jostakin ja suru tulee siitä, kun mahdollisuudesta ei tullut todellisuutta. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Pitkä valotusaika vaikuttaa juuri niin mielenkiintoiselta kuin odotinkin. Lainasin nimittäin kirjan viimeksi kirjastoreissulla ja odotan kovasti lukemista. Aion myös ehdottaa tätä kirjaa yhdeksi lukupiirin syksykauden kirjaksi.

    Ja miten hienosti ja kiehtovasti kirjaa (taas kerran) kuvaat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista Anna. Tämä on todella hieno teos. Pidän niin paljon siitä, että Vanhatalo ei yritä liikaa, vaan malttaa luottaa kertomuksen voimaan. Laittaisin tämän F-ehdokkaaksi. Kiitos kommentista. Jään odottamaan kirjoitustasi.

      Poista
  3. Omppu, kiitos. Tämä hypähti lukupinooni. Kirjoitat niin hienosti, etten malttaisi odottaa. Silti maltan, jonkin aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkästä valotusajasta uskallan sanoa, että se on myös sinun kirjasi. Ajankuvaus on kerrassaan herkullista ja teoksessa on paljon mielenkiintoista juttua ja lukijalle jää myös löytämisen iloa. Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Oi oi, tuossa vieressä tämä kirja odottaa ja varmaan ihan lähipäivinä siihen tartun. Ihanalta kuulostaa, esimerkiksi tämä virkkeesi: "Pitkä valotusaika tuntuu hyvältä, koska se on niin täysin vapaa kaikesta yrittämisestä ja kerronnallisista kikkailuista."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo siteraamasi virke on yksi niistä syistä, joiden vuoksi tästä niin kovasti pidin. Vaatii paljon taitoa, lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä kirjoittaa niin kuin Vanhatalo tekee. Olen allerginen kirjallisille tempuille, jotka ovat teoksessa vaan siksi, että niiden avulla yritetään luoda jotain syvyyttä tai taituruutta, mutta jotka kuitenkin jäävät pinnallisiksi. Kokeellinen kirjallisuus sinänsä on kiinnostavaa, mutta se onkin sitten taas ihan eri asia. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Tämä teos on pilkahtanut aiemmin vain nimenä esiin, mutta tämä oli ensimmäinen arvio, jonka luin. Valokuvaus on ihanaa, ja kuvaat teosta niin kiinnostavasti, että tahtoisin kirjan heti käsiini. On tosin maltettava; lukupinossa on nimittäin pian vuorossa mainitsemasi Poika nimeltä Kuukivi, joka on samalla ensikohtaamiseni islantilaisen kirjallisuuden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos valokuvaus kiinnostaa niin tämä on kyllä melkein pakollista luettavaa. Pidin valtavasti Vanhatalon tavasta yhdistää valokuvaukseen liittyviä asioita tarinankerrontaan. Jotenkin tuo valottaminen tuli tässä niin konkreettisesti ja samalla myös hyvin esteettisesti ilmi. Poika nimeltä kuukivi on kyllä hieno teos sekin, joten hyvää luettavaa on sinulla odottamassa. Kiitos kommentista.

      Poista
  6. Ihastuin teoksen ideaan selaillessani syksyn kirjatarjontaa. Luin tekstistäsi vain ensimmäiset lauseet, sillä haluan lukea kirjani aina suhteellisen neitseellisellä mielellä. Mutta lupaan: palajan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odottelen paluutasi. :) Hyvää neitseellistä matkaa Pitkään valotusaikaan. :)

      Poista
  7. Pitkä valotusaika odottaa lukupinossa, mutta odotan sopivaa hetkeä. Oulun takia valitsin lukupinooni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oulu on tässä teoksessa vahvasti läsnä. Jännityksellä odotan, miten mielipiteemme osuvat yksiin Pitkän valotusajan kohdalla. Vai osuvatko? On ollut mielenkiintoista nimittäin verrata sinun kokemuksiasi omiini Saundersin ja Kunderan suhteen. Kiitos kommentista.

      Poista
  8. Oi, Omppu, miten taas upotit kirjan sävyihin ja tunnelmaan! Luin kirjan, kirjoitin oman juttuni, sitten luin sinun juttusi - ja oli kuin olisin uudelleen elänyt Aarnin tarinan, siihen viety mukaan kuvat uudelleen vedostaen, värit ja sävyt skarpaten. Kiitos! Puhuu valokuvaa, kyllä! Aika samoin silmin katsomme Aarnin perhealbumia, näemmä haluamme selata sitä yhä vain ja jakaa tallennettujen hetkien tapahtumia ja tunnelmia. (Ja poimin taas saman sitaatin, jonka sinäkin nappasit. Enkä vaihda!) Hieno kirja! Jos hyvän kirjallisuuden merkki on myötäeläminen ja kiinnostava, lukijaa varmana viitoittava kerronta, tässä romaanissa sitä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä. Moneskohan kerta tämä on, kun toisistamme tietämättä poimimme saman sitaatin? Tämä teos oli kyllä varsin kiinnostava, tykkäsin kovasti. Valokuvaushommeli tuo tarinaan paljon lisää ja tykkään niin siitä, että ei ole mitään ylimääräisiä kiemuroita. Eilen vielä postauksesi ei olllut tullut blogivirtaani (olen huomannut, että joskus kestää, kun sinulla on eri bloggausalusta). Lähden siis etsimään tekstiäsi. Kiitos kommentista.

      Poista
  9. Ihana kirja ja vielä entisestä kotikaupungistani kerrottu, aivan mahtava juttu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Mai, tämä on ihana kirja. Siinä missä vaikkapa Oneiron jakaa mielipiteitä, Pitkä valotusaika on sellainen, että siitä ei mitenkään voi olla pitämättä ja minä pidinkin paljon. Toivon, että Vanhatalo nappaisi tällä Runeberg-palkinnon.

      Poista
  10. Kaikki tuo valokuvaukseen liittyvä pohdinta oli tosiaan mielenkiintoista, mieleen jäi erityisesti se kohta, missä toinen tädeistä pohtii muotokuvausta, sitä miten ihmiset siinä tilanteessa käyttäytyvät ja mitä kuvilta toivovat.
    Mutta kaikkein pysäyttävintä oli kyllä se Aarnin ja Ilsen suhteen kuvaus siinä loppupuolella, kun Ilse alkaa väsyä Aarnin huonoon itsetuntoon. Sitä tosiaankin ihminen voi kuvitella kaikenlaista, vaikka että on vaatimaton kun ei tuo itseään esiin, ja ollakin toiselle kauhea taakka kun ei ota osaansa vastuusta yhteisistä päätöksistä. Asiat on usein monimutkaisempia kuin ensi katsomalta tulisi ajatelleeksi, ja sen Vanhatalo saa hienosti tuotua esiin kertomalla tuolla tavalla liikoja selittelemättä, jättämällä asioita auki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuun tämä valokuvaustematiikka puri kovasti ja osin kipeästikin. Perhealbumit herättävät minussa paitsi nostalgiaa myös tietynasteista kauhua. Varsinkin tilanteet, joissa jo tietää jonkun henkilön elämänkohtalon ja katsoo kuvaa hänestä nuorempana. Ai jai, kyllä vaan on hieno teos. Kiitos Erja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän