Siirry pääsisältöön

Cosmopolis (elokuva)

Menen uudestaan Cosmopolikseen, sillä se viehättää minua suuresti. Varoitan samalla, että tämä teksti sisältää pieniä analyysinpaloja, joten en suosittele tekstiä niille, jotka haluavat pysyä Cosmopolis-neitsyeinä.

Pari päivää sitten kirjoitin Don DeLillon Cosmopoliksesta. Tällä kertaa on vuorossa samaan teokseen perustuva David Cronenbergin ohjaama elokuva. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä ottamaan esiin, miten elokuva erosi/ei-eronnut DeLillon romaanista ja oletan, että tarina on lukijalle pääpiirteissään tuttu.

Mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle oli, että siinä pääroolissa on vampyyrinä kunnostautunut Robert Pattinson. Etukäteen ajattelin, että hän on vallan mainio valinta Eric Parkerin rooliin, sillä myös Eric on omalla tavallaan vampyyri. Rahasta (erityisesti Japanin jenistä), maineesta, tavarasta, ihmisistä - itse asiassa kaikesta ympärillään olevasta - verta imevä järjettömän rikas 28-vuotias, joka lipuu limusiinissaan läpi New Yorkin.

Juuri lipuminen on elokuvassa kuvattu täydellisen puhtaasti, kylmästi ja tyylikkäästi. Ericin eristäytyminen muusta maailmasta sopii erinomaisesti elokuvan muotokielelllä toteutettavaksi ja Cronenberg hoitaa asian viileän tehokkaasti, etten sanoisi suorastaan hypnoottisesti. 

Elokuvan alussa minua häiritsi se, että Pattinsonissa ei ole sellaista patinoitunutta voimaa, jota tarvittaisiin Ericin persoonallisuuden ilmentämiseen.  Hänen kylmyytensä oli liian poikamaista, mutta muuttui tehokkaammaksi Ericin tilanteen muuttuessa yhä painostavammaksi.

Cronenbergin Cosmopolis on hyvin uskollinen romaanille. Suuri osa dialogista on suoraan romaanista. DeLillon romaanista kirjoittaessani siteerasin ns. rottakeskustelua, joka myös elokuvassa oli nostettu vahvasti esiin. Sen sijaan kohtaus, jossa Eric liittyy osaksi elokuvantekoa ja riisuu vaatteensa ja menee makaaman kadulle muiden avustajien joukkoon, on elokuvasta jätetty kokonaan pois.

Romaanin osalta pidin käännekohtana kohtausta, jossa Eric keskellä ympärillään olevaa kuohuntaa huomaa tämän kuohunnan kuvauksen olevan todellisempaa, kun hän tarkastelee sitä limusiininsa monitorista. Elokuvassa käännekohdaksi muodostui kohtaus, jossa Eric saa tietää ihailemansa räppärin kuolemasta. Ensi sijaista ei kuitenkaan ole itse kuolema, vaan se, että Eric ei ole tiennyt siitä ensimmäisenä. Eric, joka usein näkee näkyjä tulevasta, joutuu tunnustamaan, että hänelläkin on rajansa ja että myös hänen kohdallaan kuolema ei ole vain puhetta, vaan teko, joka tulee hetki hetkeltä lähemmäksi. Limusiinin suojattu verkko estää kyllä tietoliikennehyökkäykset, mutta mikään verkko ei voi estää Ericiä itseltään.

Elokuva  nostaa vahvasti esiin kysymyksen siitä, miksi Eric tappoi henkivartijansa. Tuosta noin vaan vähän kuin leikillään, vaikka siitä ei tietenkään ole kyse. Tulkitsen niin, että räppärin kuoleman jälkeen Eric ei enää katso tarvitsevansa suojelua, koska kuolemasta on tullut hänelle todellinen. Yhtä hyvin hän voi kuolla tänään kuin huomenna tai ensi viikolla. Kuoleman todellisuus vie lohdun rikkauksilta, valuuttakursseilta ja indekseiltä. Muu lohtu on ollut Ericille kyseenalaista jo aiemminkin, sillä Eric on tajunnut, että se, että hän näyttää ihmiseltä ja että muut ihmiset pitävät häntä ihmisenä, ei vielä tee hänestä ihmistä. Eric toteaa jotensakin näin: Minä puhun nyt tässä, minä keskustelen, niinhän ihmisillä on tapana tehdä, puhua asioista. Eric simuloi ihmistä.  Hän on kuori, johon räppärin kuoleman esiinnostama tietämättömyys tekee kohtalokkaan halkeaman.  Kuolemasta tulee hänelle houkutteleva vaihtoehto, jonka toteutumisen hän totaalisessa elämäänkyllästyneisyyden tilassaan jättää sattuman varaan. Miksi nähdä vaivaa jonkin sellaisen eteen, mikä joka tapauksessa jossakin vaiheessa tapahtuu?

Elokuva nosti vahvasti esiin myös kohtauksen, jossa Eric käy parturissa. Parturi on tuntenut Ericin pikkupojasta lähtien ja hän on ensimmäinen, joka on leikannut Ericin hiukset. Tämän lisäksi parturi tunsi myös Ericin isän ja kun hän muistelee Ericiä ja tämän isää, lähtee Eric parturiliikkeesta kesken hiustenleikkuun. Ericille on liikaa se, että hän on joskus ollut lapsi lapsien joukossa ja hänellä on ollut isä, todellinen ihminen, kuten hän itsekin nuorempana. Ericin valtaa pakkomielle etsiä käsiinsä Benno Levin - mies, joka uhkaa hänen henkeään. Hän haluaa vastauksen siihen, miksi Levin haluaa tappaa hänet. Voisi kuvitella, että Ericin viimeinen toivo on löytää Levinin vastauksesta jotakin häntä itseään imartelevaa,  jotta ovi merkitysten maailman pysyisi vielä hetken raollaan. 

On merkille pantavaa, että kun Eric kysyy Leviniltä "why you wanna kill me?", Pattinson lausuu tämän repliikin voimalla ja selkeydellä, jolla hän ei ole elokuvassa aiemmin artikuloinut. Elätteleekö Eric sittenkin vielä toivoa, jonka hän jo luulee menettäneensä? Tähän suuntaan viittaa myös se, että Ericin on tärkeää saada tietää Levinin oikea nimi.

Elokuvan loppu kohoaa syviä luotaavaksi keskusteluksi Ericin ja Levinin välillä ja sen intensiteetti on huikea. DeLillon tapa kirjoittaa yllätyksille rakentuvaa dialogia pääsee siinä täysiin oikeuksiinsa. Ja itse loppu sitten, viimeiset kuvat - juuri niin sen piti tapahtuakin.

Luettuani nyt sekä romaanin että katsottuani elokuvan minulla on vahva tunne, että nämä kaksi toteutusta täydentävät toisiaan. Koska itse tarina oli minulle tuttu teki se mahdolliseksi keskittyä löytämään uusia nyansseja elokuvasta. Elokuva rakentui kirjan päälle ja väleihin ja jos en olisi lukenut kirjaa, en olisi saanut elokuvasta yhtä paljon irti. Katsottuani elokuvan tekisi mieli taas lukea kirja uudestaan. Tämä toimikoon myös todistuksena Cosmopoliksen voimasta.



David Cronenberg: Cosmopolis (2012)



Kommentit

  1. omppu, yritin katsoa tätä elokuvaa viimeksi un se tuli televisiosta. Jätin leffan kesken. Cosmopolis on odotellut minua kirjahyllyssä jo vuoden verran (luin muuten juuri hienon juttusi kirjasta tuossa alla), enkä halunut pilata enää yhtään enempää tulevaa lukukokemustani. Leffan alku jätti minut täysin tyhjäksi. Ehkä hetki oli huono tai jotain, mutta näin sillä hetellä edessäni vain karseaa ja pinnisteltyä tekotaiteellisuutta. Ehkä yritän katsella leffan uudelleen, kirjan luettuani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä on niin, että leffaan on helpompi päästä sisään, jos on lukenut kirjan. Itse ainakin koin hyväksi ratkaisuksi sen, että luin kirjan ensin ja katsoin elokuvan siihen päälle. Useinhan vastaava järjestely ei toimi kovinkaan hyvin, joten tämä oli ilahduttava poikkeus. Muistanko oikein, että luit aiemmin Omegapisteen ja pidit siitä? Mietin vaan, että DeLillolla on aika omanlaisensa tapa kirjoittaa. Kiitos kommentista.

      Poista
    2. Muistat oikein: luin Omegapisteen viime keväänä ja pidin siitä todella paljon. Heti sen jälkeen hankin myös Cosmopoliksen, kun se sattui löytymään sopivasti jostakin alelaarista. DeLillon tuotantoon pitäisikin sukeltaa oikein huolella ja pitkän kaavan mukaan...

      <3

      Poista
    3. Ihanaa, että kerrankin muistan jotain oikein. Ostin omankin Cosmopolikseni alelaarista. :) Olen alkanut keräillä DeLilloja vähitellen. Nythän häneltä on tulossa uusi teos tänä vuonna ellei sitten ole jo julkaistukin. En ole ihan kartalla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e