Siirry pääsisältöön

Anne Enright: The Forgotten Waltz (Unohdettu Valssi)

Mitä ihmettä Rauha Räppääjä ja Lennart Lindberg tekee tässä kirjoituksessa? Ja miksi täällä kaikuu Leonard Cohenin ääni?

Nyt on pulma. Myöntäisinkö vai enkö myöntäisi? Jättäisinkö vielä hautumaan ja antaisin Enrightille kolmannen tilaisuuden? On nimittäin niin, että olen lukenut irlantilaiselta Anne Enrightilta kaksi teosta. Tämän nyt kirjoituksen kohteena olevan The Forgotten Waltzin lisäksi romaanin The Gathering (Valvojaiset, Otava 2015). Nämä molemmat ovat olleet sinänsä hienoja, mutta ongelma on juuri tuo sinänsä, joka tarkoittaa, että Enright on kuin armelias hammaslääkäri, joka välttää porallaan iskemästä suoraan hermoon.

The Forgotten Waltz kertoo Ginasta, joka on naimisissa ja rakastuu Seániin, joka hänkin on naimisissa ja pienen tytön isä. Vaikeuksiahan tuollaisesta rakastumisesta seuraa ja niistä vaikeuksista Enright tarinoi taidokkaasti. Ehkä jopa liian taidokkaasti. Niin läheltä. Niin tarkasti. Niin huomioivasti. Niin asioiden kaikki puolet mukaan ottaen. Niin paljon vielä monella muullakin hyvällä tapaa, että on jo suorastaan saavutus olla tästä kirjasta innostumatta.

Ihmisiä ja suhteita

Okei. Aihe ei ole lempiaiheitani. Ihmissuhteet eivät kiinnosta minua yhtään niin paljon kuin olemassaolon mysteerit. No, nyt liioittelin. Tarkemmin ajatellen taisin jopa valehdella. Olin nimittäin juuri muutama päivä sitten palavassa tulessa lukiessani Elena Ferranten Napoli-sarjan kakkososaa (josta postaus myöhemmin) ja mistäs muusta se kertoo kuin juuri ihmissuhteista. No mutta kun Ferrante tekee sen ihan eri tavalla. Kinaan itseni kanssa ja olen oikeassa ja samalla kohtuuton.

Kenties kyvyttömyydessäni nauttia The Forgotten Waltzista on kyse ns. Ester-traumasta, joka alkaa vaikuttaa siinä määrin vakavalta taudilta, että kohta voi varmaan puhua jo syndroomasta. Se lankesi päälleni luettuani Lena Anderssonin kiitetyn, rakastetun, palkitun ja koko kirjallisen Ruotsin hurmanneen teoksen Egenmäktigt förfarande, jossa Andersson hupailee onnettomasti rakastuneen Esterin henkilöhahmolla. Paitsi että minua ei naurattanut. Teoksesta puuttui sen tyyppinen ilakoiva ote, joka löytyy vaikkapa Rauha Räppääjän suusta, kun hän ehdottaa Lennart Lindbergille, että he menisivät katsomaan ihmissuhde-elokuvaa. Joka tapauksessa Gina ei onneksi ole Esterin kaltainen roikkuja ja hän saakin paljon enemmän vastarakkautta kuin Ester-parka tai siltä se ainakin vaikuttaa. Romaani on kerrottu pelkästään Ginan näkökulmasta, joten mistä sitä tietää, mitä Seán mielessään ajattelee. Ainakin hän on huomattavasti aikaansaavampi kuin Lennart Lindberg.

Enrightin romaani palkittiin Man Bookerilla, josta loogisesti seuraa, että sen on "pakko" olla suhteellisen laadukas. Yhtä loogisesti Man Booker-palkinnosta seuraa kuitenkin myös se, että se ei ole tae sille, että romaani nousisi omien suosikkieni joukkoon. Asiaa mutkistaa, että kumpikin lukemani Enrightin romaani on julkaistu Otavan kirjasarjassa, joka on varsin laadukas sarja. Vian on siis pakko olla minussa. Uskonkin vilpittömästi , että The Forgotten Waltz on romaani, josta moni pitäisi - ainakin enemmän kuin minä.

Varastettu katse puutarhassa

Ginan siskon puutarhassa se tapahtuu. Katseet kohtaavat ja jotakin alkaa - ei vielä silloin käytännön tasolla, mutta alkaa kuitenkin alku, jolle se myöhempi on jatkoa. Voisin olla tästä katseesta innoissani. Se voisi (huom! taas konditionaalimuoto) kohottaa korkeuksiin, kuten teki Ninan ja Luken ensikatse Sadie Jonesin romaanissa Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015). Ginan ja Seánin välinen katse jää kuitenkin katseeksi katseiden joukkoon. Siitä lukiessa ei tule kuuma, eikä kylmä, eikä piinavan suloinen väristys.

The Forgotten Waltz on hyvin realistinen ihmissuhdekuvaus. Niin kuin Ginalle ja Seánille, on tapahtunut sadoille ja tuhansille ihmisille ja tapahtuu jatkuvasti. Ja sitten on vielä se lapsi, kuten oikeassakin elämässä usein on. Se joka jää väliin ja kulkee kahden kodin väliä. Asioita mutkistaa, että Seánin tytär kärsii kummista oireista jo lapsena ja tarvitsee sen vuoksi erityistä huomiota.

Otsikkobongailua

Enright käyttää kirjassaan otsikkoina musiikkikappaleiden nimiä. Ihan kaikkia en tunnistanut tai en ollut niiden alkuperästä varma, mutta suuri osa niistä oli minullekin tuttuja. Elvis Presley itkee kappelissa (Crying in the Chapel), Guns N' Roses ja Bob Dylan hakkaavat kilpaa taivaan ovea (Knockin on Heavens Door), Leonard Cohen esittää tanssipyynnön (Dance me to the end of love) ja Carole Kingiä mietityttää, että mitenköhän rakkauden laita on huomenna (Will you love me tomorrow).  Annan parhaat pisteet Leonard Cohenille, koska hänen äänensä karheus ja herran itsensä charmi sopivat parhaiten Enrightin kirjan tyyliin. Otsikointi sinänsä kyllä herätti minussa samansukuisen hämmennysreaktion kuin Tommi Kinnusen otsikointi Lopotissa.

Enright vaikuttaa olevan kirjailija, jota erinäisten kirjallisuuskilpailujen tuomarit rakastavat.  Man Bookerin lisäksi hän on voittanut mm. irlantilaisen kirjallisuuden Rooney-palkinnon, Encord-palkinnon ja hänen romaaninsa on valittu Irlannin vuoden kirjaksi. Lisäksi useampikin hänen kirjoistaan on ollut Baileys-palkintoehdokkaana. Jään miettimään tätä ja lainaan kirjoitukseni lopuksi kirjan välistä löytynyttä post it -lappua, jossa lukee: It is a real relationship with real feelings. Pitää paikkansa.


The Forgotten Waltzin vastaanotosta muissa blogeissa:

Sinisen linnan kirjaston Maria haluaisi lukea Enrightin romaanin uudestaan
Maailmankirjat -blogista löytyy teosta monipuolisesti käsittelevä arvio
Lukimo Lumo -blogissa löydettiin yhteyksiä Enrightin ja Paulo Coelhon välillä (hmm. tämä
selittääkin jo paljon omia nuiviksi jääneitä tunnelmiani)
Ainakin 52 kirjaa -blogin Anu tykkäsi ihmetellä lukemaansa, mutta kirja ei noussut hänen lempparikseen
Mustikkakummun Anna toteaa pitäneensä Valvojaisista Unohdettua valssia enemmän


PS. Fiilikset oli lukemisen jälkeen aika lailla samat (syyt tosin eri) kuin käy ilmi kirjan kansikuvasta


Anne Enright: The Forgotten Waltz
(suom. Unohdettu valssi, suomentaja Tarja Kontro, Otava)
230 sivua
Kustantaja: Vintage

Kommentit

  1. Jotenkin tuntuu, että näitä 'taidokkaita ihmissuhdekuvauksia, joissa on lisämausteena vähän uskottomuutta ja muita kummallisia oireiluja' riittää ja riittää.... ja riittää.

    Hieno postaus ja vielä kirjasta, josta et niin syttynyt. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä sitä taidokkainta sarjaa, mutta kun en ole ihmissuhdekuvaustyyppi, niin minkäs teet. Kääk! Toisaalta eihän sitä nyt kaikesta voi syttyä. Silloinhan sitä olisi jatkuvassa tulessa. On kuitenkin todettava, että luin tätä ihan mielelläni. Teksti ei millään tapaa pistänyt vastaan. Kiitos Kaisa Reetta. Huomasin, että olet ahkeroinut useampia kommentteja. Ilahduttaa kovasti.

      Poista
  2. Tämän kirjan kohdalla mietin, että mistä tuo kirjan nimi oikein tulee???
    En syttynyt kirjalle.
    Eikös se Man Booker palkinto tullut The Gathering teoksesta 2007, suomeksi Valvojaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, olet ihan oikeassa. Tässä kirjan kannessa oleva palkintomaininta antaa helposti kuvan, että palkinto olisi tullut tästä teoksesta. The Gathering/Valvojaiset oli enemmän mieleeni kuin tämä The Forgotten Waltz/Unodettu valssi, vaikka en siitäkään voi sanoa varsinaisesti innostuneeni.

      Kiinnostavaa kuulla, että sinäkään et syttynyt. Kiitos Mai!

      Poista
    2. Tässä olisi ollut aineksia syvällisemmällekin kirjalle, mutta kustantaja on päästänyt helpomman kautta läpi.
      Kirjassa olisi ollut niin paljon teemoja rakastumisesta, aviorikoksesta, salailusta jne. monet painii näiden asioiden kanssa, joten yleismaailmalliset aiheet ja aina yhtä tuoreita.

      Poista
    3. Koin jotenkin niin, että tämä oli liian lähellä oikeaa elämää, jotenkin ikään kuin liikaa elämää muistuttava ja olisin kaivannut jotain dramaturgiaa tähän enemmän. Enright on kyllä hyvä kirjoittaja, ei siinä mitään ja tosiaan luin tätä ihan mielelläni, mutta jotain tosiaan puuttui. Ehkä se, että oli kirjoitettu vain yhden henkilön näkökulmasta ei myöskään ollut se toimivin ratkaisu. Kiitos Mai!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j