Reader, why did I marry him?

Helvetin hyvä. Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys. Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä. Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Tim...

On asioita, joita ei voi käsittää, vaikka miten yrittäisi. Yksi tällainen asia on tuomitseva suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Tämän asian ymmärtämisestä tekee erityisen vaikeaa se, että useinkaan niille, jotka tuomitsevat homot ei heidän oman elämänsä kannalta ole mitään merkitystä sillä, että joku on homo. Se on vähän sama asia kuin jos suhtautuisin erityisen nuivasti kaikkiin ihmisiin, jotka käyttävät sinistä paitaa, kun kukaan ei estä minua käyttämästä lempivärejäni punaista, oranssia ja vihreää. Ei enää Eddy on autofiktiivinen kuvaus Édouard Louisin omasta lapsuudesta ja teinivuosista. Kirjaa lukiessa (tai omassa tapauksessani kirjaa kuunnellessa) helposti unohtuu, että se, mistä kirjasta kerrotaan on tapahtunut 1990-luvun Ranskassa eli vain pari vuosikymmentä sitten. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että modernista eurooppalaisesta maasta yhä edelleen löytyy niin suurta suvaitsemattomuutta homoja kohtaan kuin mitä Louisin kirjasta käy ilmi. Ei enää Eddy kytkeytyy vahvast...

Ranskattaret voivat syödä mitä vaan, eivätkä koskaan liho. Heillä on aina tukka seksikkäästi sekaisin ja he näyttävät tyylikkään tyrmääviltä. Bébénsä he kasvattavat rennon luontevasti ja kotityöt hoituvat ilman stressiä nousujohteisen uran ohella. Miestensä sivusuhteisiin he suhtautuvat lempeän ymmärtäväisesti. Edellisen kappaleen myytteihin voi uskoa ken tahtoo, mutta jos lukee Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa uskomukset saavat uuden ulottuvuuden. Annastiina Heikkilä on Yleisradion Pariisissa asuva uutistoimittaja, joka on tarkastellut ranskalaista elämänmenoa aitiopaikalta useita vuosia. Hänen teoksensa sisältää monien ranskalaisten naisvaikuttajien haastatteluja ja kopina vaan kuuluu, kun ranskattariin liitetyt myytit putoilevat. Itselleni ainakin tuli moni kirjassa kuvattu asia melkoisena yllätyksenä. Ranskaan ja ennen muuta Pariisiin liitetyt mielikuvat ovat viime vuosina alkaneet rakoilla keskenään hyvin erilaisista ilmiöistä johtu...

Kun kirjan kannessa lukee, että kyseessä on "The International betseller and Winner of the Prix Concourt" minua alkaa hermostuttaa. Selvästikin kyseessä on kirja, josta suunnilleen kaikki pitävät, josta taas seuraa, että todennäköisyys sille, että kyseessä olisi "minun kirjani" pienenee eksponentiaalista tahtia. Onnistun kuitenkin pitämään ennakkoaavisteluni kasassa ja lähden lukemaan tabula rasaa. Se kauhea käy ilmi heti alussa. Itse asiassa romaanin kahdessa ensimmäisessä lauseessa.  "The baby is dead. It took only a few seconds." Lullaby alkaa lopusta ja alkaa keriä sitä edeltäviä tapahtumia auki. Kirjaa lukiessani pohdin vaihtoehtoisia juonikuvioita, jotka selittäisivät, miksi lapsi on kuollut.  Asian mietiskelystä muodostuu osa kirjan jännitettä. En voi tietää, mikä on johtanut traagiseen tapahtumaan ja nautin epätietoisuudestani. Lullaby (Chanson Douce, 2016) on ranskalais-marokkolaisen Leila Slimanin kolmas teos.   Jostakin luin, että...

Menoa ja meininkiä. Tykitystä ja tulista tupenrapinaa. Ensimmäinen statement löytyy heti teoksen kannesta. Että mikäkö se on? No se on se, että naiskirjailijan nimestä on mainittu vain sukunimi. Jos Virginie Despentesiä ei tunne saattaa ajatella, että kirjailijan nimi on Vernon Subutex ja mikäs nimi se nyt on? Heti on mielessä pillerikauppa, haahuilevat hupparipäiset huumesilmäihmiset ja porttikongit, joissa subutexejä ostetaan ja myydään. Se on väärä mielikuva. Tässä teoksessa on kyse muusta. Tai no jaa. On tässä kirjassa huumejuttua, mutta ei mitenkään ylettömästi. Lähinnä vaan sen takia, että huumeidenkäyttö on osa joidenkin Despentesin kuvaamien ihmisten maailmaa. He eivät tosin popsi subutexejä, vaan vetävät luottokorteilla viivoja nenään nuuskutettavaksi. Tämä aihepiiri ei kuitenkaan ole tämän kirjan pointti. Tartuin Vernon Subutexiin, koska halusin lukea jotain yhtä kokonaisvaltaisesti koukuttavaa kuin Ryan Gattisin Vihan kadut . Ihan yhtä vahvaa imua ei tässä kirjassa o...

Vietän helteistä kesäpäivää kahden ystäväni kanssa lahtelaisen omakotitalon puutarhassa. Muistelemme opiskeluaikojamme 1990-luvulla. Yksi muistaa yhden tapahtuman, toinen toisen ja kolmas palasia edellisistä. Äkkiä joku meistä sanoo ääneen nimen ja tuon nimen kautta me alamme keriä auki muistoja, jotka jo luulimme unohtaneemme. Kirjoitan tämän kesäisen päivän muistiin, sillä jos en niin tekisi, ehkä kukaan meistä ei tätä päivää enää vuosia myöhemmin muistaisi. * Kun Patrick Modiano voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014 hänen teoksistaan kertovia kirjoituksia ilmestyi blogistaniassa tiuhaan. Nyt näyttää siltä, että Modiano-huuma on mennyt ohi ja hänen romaaneistaan kirjoitettuihin bloggauksiin törmää enää harvakseltaan. Innostuin lukemaan Modianoa vasta Nobel-palkinnon myötä ja tämä nyt lukemani Jotta et eksyisi näillä kulmilla on kolmas Modianoni. Kehäbulevardeista olen kirjoittanut tässä ja Villa Tristestä tässä . Näiden kolmen teoksen myötä olen vakuuttunut, ett...

Blogini Facebook-sivun taustakuvana on kuva George Sandin patsaasta. Otin sen muutama vuosi sitten Luxembourgin puistossa, jolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että jonain päivänä perustaisin kirjablogin. Koska tämä kuva kuitenkin on "vartioinut" Facebookin blogipostauksiani kohta jo viisi vuotta, lienee mitä suurin oikeus ja kohtuus ottaa tarkastelun alle myös George Sandin kirjallista tuotantoa. Niinpä valitsin tämän kesään klassikkohaastepostauksen kohteeksi George Sandin romaanin Hiidenlampi (La mare au Diable, 1846). Sandin  romaanin vuonna 1924 ilmestyneen suomenkielisen laitoksen on kustantanut Karisto ja tämä teos on Kariston klassillisen kirjaston osa nro 27. Vaikka teos on melko huonossa kunnossa, vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että olin lukemani kappaleen ensimmäinen lukija, sillä osa kirjan sivuista oli vielä avaamatta ja jouduin "korkkaamaan" ne kirjeveitsellä. * George Sand (oikealta nimeltään Amantine Lucine Aurore Dupin) oli rans...

Jos väitän, että Therese ja Isabelle on lesboin 1960-luvulla julkaistu kirja olen mitä todennäköisimmin tullut kertoneeksi totuuden.  Violette Leducin pienoisromaanin juonen voikin melko huoletta tiivistää toteamalla, että kyseessä on kahden toisiaan aina ja kaikkialla haluavan nuoren naisen tarina, jossa rakkauden fyysinen puoli saa usein myös täyttymyksensä. Toki Leduc käyttää hurmaavia peiteilmaisuja, mutta niiden todellisesta merkityksestä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Violette Leduc (1907-1972) oli ranskalainen kirjailija, joka pitkälti Simone de Beauvoirin rohkaisujen ansiosta uskaltautui julkaisemaan tekstejään. Leducin ja De Beauvoirin välistä ystävyyssuhdetta on kuvattu Martin Provostin ohjaamassa elokuvaasa Violette (2003), joka kertoo Leducin elämästä. Myös Theresen ja Isabellen pohjalta on tehty elokuva. Lukemani suomenkielinen painos sisältää Theresen ja Isabellen (Thérèse et Isabelle, 1966) lisäksi toisen pienoisromaanin nimeltä Nainen ja pikku kettu (La F...

Tämä  kirja nyt vaan on - lajissaan suorastaan täydellinen. Kuin seitinohuet ranskalaiset stay upit, joista tietää, että ennen kuin juhlat ovat ohi, niihin on tullut reikä. Tai kuin kauniisti hopeoitu vati täynnä mitä ihastuttavimpia raikkaita hedelmiä, jotka lähes peittävät alleen kiilusilmäisen madon. Tai kuin se hetki, jolloin ei saa mielestään ajatusta, että kaikella kohoamisella on rajansa. Olivier Bourdeaut (s. 1980) on ranskalainen kirjailija ja Tule takaisin, Mr. Bojangles (En attendant Bojangles, 2016) on hänen esikoisromaaninsa. Se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, enkä ihmettele yhtään, että niin on käynyt, sillä 'Bojanglesissa' on jotakin täysin vastustamatonta. Se on sulavaliikkeinen viettelijä, joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Ah, juuri näille käsivarsille minä halusinkin. Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen luonnollisesti Nina Simonen kappaletta Mr. Bojangles, jota tässä romaanissa soitetaan usein ja jonka tahtiin elämää...

Se oli muistaakseni vuonna 1998. Paikka oli Helsingin yliopiston suuri luentosali, jonka etuosassa istui (vai seisoi?) valkotukkainen dekonstruktionismin kuningas, ranskalainen Jacques Derrida. Suunnilleen kaikki, mitä hän puhui meni ohi, kun fanityttöyksissäni juutuin toistelemaan itsekseni "herranjumala, se on ihan oikeesti Jacques Derrida." Vielä tänäänkin, 20 vuotta tuon tapahtuman jälkeen, olen sitä mieltä, että kyseessä on yksi elämäni huippuhetkistä. Kerroin edellisen sen vuoksi, että Laurent Binet on valinnut romaaninsa Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) moton Derridalta ja siteeraan sen tähän, koska se "on voimassa" kaikkien tekstien suhteen - niin oman Binet-luentani kuin myös tämän kirjoittamani bloggauksen suhteen. "Tulkitsijoita on kaikkialla. Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijoiden juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään." Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) o...

Kun vuosia sitten ihmissuhteessa tuli päivä, jolloin aloin epäillä, että rakkaus ei sitä enää pelastaisi, minä kirjoitin nimikirjaimeni omistamieni kirjojen kannen sisäpuolelle. Stendhalin Punainen ja musta (Le rouge et le noir, 1830) oli yksi näistä kirjoista. * Marie-Henry Beyle (1783-1842), joka paremmin tunnetaan nimellä Stendhal oli ranskalainen kirjailija, jota Wikipedia kuvaa varsin hauskasti toteamalla, että hän on kuuluisa "romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä ja kuivahkosta kirjoitustyylistä."* Totta Mooses, kuivakkuutta löytyy myös Punaisesta ja mustasta aivan riittämiin. Luku-urakkani keskivaiheilla kiteytin kokemukseni muotoon: pito erinomainen, luisto puuttuu. Stendhalia on usein nimitetty modernin psykologisen romaanin varhaisimmaksi edustajaksi. Aikalaisten keskuudessa hänen vastaanottonsa oli nuivaa ja lukemani painoksen takakannessa todetaankin, että elinaikanaan Stendhalilla ei ollut kuin satakunta lukijaa. Laitetaan täh...

Simon Limbresin aivot ovat tuhoutumassa, hukkumassa vereen. Kuvittele mies ja nainen ja heidän väliinsä kylmälaukku. Sen sisällä on ihmisen sydän. Ei ole kovinkaan montaa tuntia siitä, kun sama sydän oli Simon Limbresin rinnassa. Nyt se on kylmälaukussa ja toisaalla odottaa Clairé Mejan, joka ilman uutta sydäntä voi kuolla koska tahansa.   Varoitus:  tämä bloggaus ja Maylis de Kerangalin romaani voivat aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita herkimmille ihmisille - erityisesti, jos läheisesi on juuri tällä hetkellä vakavasti sairas. I näytös: Suru On kirjoja, joista ei halua sanoa mitään tai joista tuntuu jollakin tapaa väärältä tai moraalisesti kyseenalaiselta sanoa mitään. Tähän joukkoon kuuluu Maylis de Kerangalin peräti 10 kirjallisuuspalkintoa Ranskassa napannut Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Réparer les vivants, 2016).  Kertomus on hyvin intiimi ja sen imu niin vahva, että kun lukemisen on aloittanut on pakko vaan jatkaa jatkaa jatkaa, vaikka ...

Srrr bzzz srrr bzzzz srrr.  Mikäs se siinä lentää? No mutta hyvää päivää, sehän on surrealismin kärpänen. Eipäs lyödäkään sitä lätkällä, vaan kysytään, että mistäs mahdat olla tänne tullut.  Ja kärpänen vastaa: tuoltahan minä André Bretonin taskusta. Pariisista lentelin aikojen takaa. Henkilögalleria Uiden kotiin on positiivisesti omintakeinen kuvaus muutaman ihmisen lomaviikosta vuokrahuvilassa. Koska henkilögalleria on niin mainio, esittelen heidät tähän alkuun: Joe Jacobs (alunperin puolalainen), runoilija, tunnettu myös nimellä kusipäärunoilija Isabelle Jacobs , Joen vaimo, toimittaja, erikoisalana reportaasit sota-alueilta Nina Jacobs , edellisten tytär, 14-vuotias, ikä kertoo jo paljon Kitty Finch , kasvitieteilijä, joka on kirjoittanut runon nimeltä Uiden kotiin, originelli, kaunis ja masennukseen taipuvainen, esiintyy usein alastomana ja käyttää vihreää kynsilakkaa. Henkilö, jota lähes kaikki palvovat Madeleine Sheridan , kuutta päivää vaille 8...

Kansikuvan muokkaus by Omppu Jos menee ravintolaan juodakseen gin tonicin ja tarjoilija kantaa itsepäisesti pöytään kaikkia muita drinkkejä, sitä saattaa hyvinkin tulla pettynyt olo.  Vähän samaan tapaan minulle kävi Patricia Dunckerin romaanin kanssa. Teoksen nimi, Houreissa Foucault, sai minut odottamaan, että kyse on ennen  muuta Foucault'sta. Ajattelin tämän romaanin olevan minulle todellinen täsmäisku, sillä Foucault on minulle suuri, todella suuri, rehellisesti sanoakseni hillittömän suuri. Tässä suhteessa jouduin kokemaan pettymyksen, koska en saanut sitä, mitä lähdin hakemaan. En päässyt nahkatakkisen Foucault'n kanssa Pariisin yöhön, mutta tutustuin sen sijaan Paul Micheliin, joka meni syvälle. Houreissa Foucault kertoo kirjallisuudentutkijasta, jonka aiheena ovat Paul Michel -nimisen ranskalaisen fiktiivisen kirjailijan teokset. Paul Michelille taas Foucault on pakkomielle, jotakin elämää petervonbaghmaisesti suurempaa ja niinpä Foucault'n kuoltua Pau...

Eipä ole ennen tullut mieleen juoda samppanjaa laskettelurinteessä, mutta Amélie Nothomb sai minut kiinnostumaan asiasta. Joskus käy niin onnekkaasti, että tulee tarttuneeksi kirjaan, joka sopii täydellisesti sen hetkiseen tunnemielialaan. Toisinaan on kyse tietoisesta pyrkimyksestä löytää omaan mielialaan sopiva teos, toisinaan "oikea" teos löytyy sattumalta (onko sitä?), kuten minulle kävi Amélie Nothombin Pétronillen kanssa. Belgialainen, Japanissa elämänsä ensimmäiset vuodet asunut Amelié Nothomb on tuottelias kirjailija. Vuodesta 1995 lähtien hän on julkaissut joka vuosi kirjan, novellin, näytelmän tai useampia edellä mainituista. Nothombin romaanit ovat tyypillisesti suhteellisen lyhyitä, keskimäärin noin 150 sivun pituisia. Aiemmin olen lukenut häneltä seuraavat teokset: Vaitelias naapuri (Les Catilinaires,1995), Samuraisyleily (Ni d'Ève ni d'Adam, 2007) ja Antikrista (Antéchrista, 2003). Parhaiten Nothomb tunnettaneen omaelämäkerrallisia aineksia ...

Olen jättänyt kirjoja kesken  monista syistä. Koskaan aikaisemmin ei ole kuitenkaan käynyt niin, että olisin jättänyt kesken kirjan, joka on monella tapaa erinomainen ja jonka lukeminen oli  nautittavaa. Nyt kuitenkin tein niin ja tunnen siitä jopa pienoista ylpeyttä. Minä vastustin kirjailijan suunnitelmaa! Kyseessä on Michel Houellebecqin uusin romaani Alistuminen. Tapansa mukaan Houellebecq kirjoittaa älykkäästi ja niin hyvin, että lukiessa nousee vesi kielelle. Olin myös jo valmiiksi panssaroinut itseni hänen naisvihamielisyyttään vastaan. Alistuminen on hieno teos - väite, jonka perustan 120 luettuun sivuun. Hieman runsas toinen mokoma olisi ollut vielä jäljellä, eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteikö sekin olisi vähintään yhtä loistokas kuin teoksen ensimmäinen puolisko. Teoksen päähenkilö Francois on väitellyt ranskalaisesta kirjailijasta Joris-Karl Huysmansista ja toiminut vuosia opettajana yliopistossa. Sittemmin elämänilo on sammunut, eikä mikään oik...