Kaikkea paitsi puolikuollutta elämää - Ain'Elisabet Pennanen: Voimaihmisiä - BAR Finland, 37

Kaikki tietävät Maria Jotunin, Aino Kallaksen ja L. Onervan. Harvempi sen sijaan on kuullut Ain'Elisabet Pennasesta, joka syyttä on jäänyt edellä mainittujen varjoon.  Suurella ilolla kaivan nyt naftaliinista Pennasen ja hänen romaaninsa Voimaihmisiä (1906).

Voimaihmisiä on Ain'Elisabet Pennasen (1881-1945) esikoisteos. Romaanien lisäksi hän kirjoitti myös runoja sekä käänsi suomeksi japanilaisia tanka- ja haikurunoja. Voimaihmisiä on avainromaani, jonka pohjana on Pennasen suhde näyttelijä Aarne Orjatsaloon, jota romaanissa edustaa kapellimestari Georg Braun. Pennanen sai lapsen Orjatsalon kanssa ja aiheutti skandaalin, kun kieltäytyi menemästä tämän kanssa naimisiin ja päätti kasvattaa lapsensa yksinhuoltajana.

Pennasen omasta elämästä löytyi muutoinkin runsaasti materiaalia kirjallisuuteen, käytti hän sitä sitten tai ei. Orjatsalon jälkeen hän avioitui ruotsalaisen Bruno Rolfin kanssa ja he saivat yhteisen pojan, joka kuitenkin avioeron myötä jäi isänsä huostaan. Epäonni rakkaudessa sai jatkoa, kun Pennasen rakastettu, italialainen taidemaalari, jätti Pennasen, kun heidän yhteinen lapsensa syntyi kuolleena.  Kun Pennanen sittemmin rakastui runoilija Juhani Siljoon tämän äiti ja sisar masinoivat parjauskampanjan Pennasta vastaan, koska eronnut ja epäsovinnainen Pennanen ei heidän mielestään kelvannut Siljon elämänkumppaniksi.*

Missä määrin Voimaihmisiä-romaanin päähenkilössä Hellevi Kolarilassa on Pennasta itseään jää lukijan arvuuteltavaksi.

*

Hellevi Kolarila on Voimaihmisten alussa siinä iässä, jolloin maailma on kokonaan auki sille, joka haluaa katsoa avoimin ja ennakkoluulottomin silmin. Siinä iässä, kun mahdollisuudet vielä kantavat mukanaan kaikkea toteutumispotentiaaliaan. Siinä iässä, kun korkea on mittaamattoman korkeaa ja matala helvetin alin ja synkin rotko.

Pennasen teoksessa 1900-luvun alun perinteiset naisroolit saavat kyytiä ja feministiset äänenpainot kurkkivat tekstistä milloin suoremmin, milloin hieman peitellymmin. Hellevin aluetta ei ole keittiö ja hellanvieri, vaan hän hamuaa koko maailmaa ja sen henkeviä ja filosofisia keskusteluja. Naisen onnen hän näkee perustuvan vapaudelle.

Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne. Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä onnellisiksi.

Vapaus kuitenkin karkaa jatkuvasti Hellevin käsistä, kun hänen on tehtävä työtä ansaitakseen elantonsa. Takana on epäonninen ihastuminen Ristoon, jonka kanssa Hellevillä ei ollut tulevaisuutta, kun kävi ilmi, että he ovat toisilleen läheistä sukua.

Hellevin kirjallinen lähisukulainen taas löytyy L. Onervan romaanin Mirdja (1908) samannimisestä päähenkilöstä. Paikoin tuntuu kuin Hellevin henkilö olisi Mirdjan varhainen hahmotelma. Se, mikä Hellevissä on alulla kasvaa täyteen kukkaansa dekadentissa, "uutta naista" ruumiillistavassa Mirdjassa.**

On kutkuttavaa, että kaksi näin vahvaa, uudenlaista naiseutta esiintuovaa romaania on julkaistu ajallisesti niin lähekkäin. Vaikuttaisi siltä, että sekä Pennanen että Onerva ovat romaaneissaan kuvanneet teostensa kirjoitusajankohtana liikkeellä olleita yhteiskunnallisia virtauksia ja naisen asemassa tapahtuneita liikahduksia, joista yhteiskunnallisesti selkein esimerkki on Suomessa vuonna 1906 naisille myönnetty äänioikeus.

*

Hellevi on yhdistelmä haurasta ja voimakasta. Hän on sekä vapiseva, että vahvasti tahtova.

Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en. Olen suolanen ja ruma täällä. En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!

Ah! Miten ihanaa uhoa! Go Hellevi!

Hellevi sanoutuu irti asioista, joita hänen aikalaisensa pitävät naisen elämän päämäärinä. Hän sylkee kohti avioliittoa ja antaa moderniudessaan  piut paut ulkonäköön liittyville vaatimuksille.

Tärkeäksi henkilöksi ja eräänlaiseksi esikuvaksi Helleville nousee romaanin alussa Rouva U., joka matkustelee yksin pitkin maailmaa, eikä välitä itseensä kohdistuvista pahoista puheista. Rouva U. sytyttää tulen Hellevin sanoihin ja välillä lukiessani olin aistivinani, että näiden kahden välillä vihjattiin enempäänkin kuin pelkkään ystävyyteen.

Voimaihmisiä on kielellistä nektaria. Pennasen sanat nousevat korkeisiin sfääreihin ja vuotavat niin kuumeista elämäntuntoa kuin tuhon siemeniäkin. Hellevin tunnuslauseeksi kävisivät hyvin Minna Canthin sanat: "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää". Tunneasteikon ylä- ja alapäät roihuavat Hellevin sydämessä.   Rouva U. on vaarallinen houkutus, jota kukaan tai mikään ei voi pidätellä. Hänestä puhuessaan Hellevin sanat muuttuvat runoudeksi:

Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa[...]Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita ... Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden nesteitä ...[...]Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne kiertäen ilmoja ... hitaasti tappaen 

Helleville rakkaus on korkeinta mitä on ja samalla se on pettymys, joka palauttaa hänet takaisin sille samaiselle naisen paikalle, jota hän aiemmin on suurin odotuksin lähtenyt haastamaan. Naisena hänen tehtäväkseen tulee odotus ja kärsimys. Hän kokee olevansa "turhin kupla". Korkealle kuroteltuaan Hellevi paiskautuu takaisin naisten alempaan elämään.

Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu. Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila!

Hellevin todelliseksi turmioksi koituu kapellimestari Georg Braun - taiteilijasielu vallan isolla ja koristeellisella t-kirjaimella. Naisesta naiseen kulkeva, vapaa ja sitoumuksiin suostumaton Braun, joka haluaa muovata Hellevin oman tahtonsa mukaan.  Hänen Helleviä kohtaan esittämiinsä vaatimuksiin kuuluu mm., että Hellevi

lukisi realistista ja naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla, pukisi ylleen terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan.

Jos Hellevi tekisi kaiken niin kuin Braun pyytää, niin ehkä sitten hän kelpaisi tälle.

Braunin myötä Hellevi unohtaa aiemmat puheensa ja unelmansa ja hänestä tulee potilas rakkauden hoitolaitoksessa, jota Braun johtaa.

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä. Braun oli sairastettava loppuun.

*

Taas kerran - anteeksi jo etukäteen, että saarnaan - tekee mieli kirjoittaa, että jokaiselle tekisi hyvää lukea myös vanhempaa kirjallisuutta. Sitä kirjallisuutta mitä meillä on nyt, meillä ei olisi ilman edeltäviä kirjallisia teoksia ja varhaisempien kirjailijoidemme uskallusta ja rohkeutta.

Voimaihmisiä on naiskirjallisuutemme voimannäyttö, enkä voi lakata hämmästelemästä, miten on mahdollista, että Ain'Elisabet Pennanen on sivuutettu jopa naiskirjallisuuttamme käsittelevissä yleisteoksissa.

Jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä sanon: Kiitos ntamo. Kiitos, että olette ottaneet näköispainoksen Voimaihmisistä. Juuri tällaisia tekoja kirjallisuutemme kaipaa. Että nostetaan esiin niitä, joiden osaksi on tullut kärsiä makuuhaavoista kirjallisen unohduksen sylissä.



Ain'Elisabeth Pennanen: Voimaihmisiä
239 sivua
Ntamo (2018) - Ensipainos Otava 1906)

*  https://fi.wikipedia.org/wiki/Ain%E2%80%99Elisabet_Pennanen
**Mirdjaa dekadenttina uutena naisena on käsitellyt Viola Parente-Čapková väitöstutkimuksessaan Decadent New Woman (Un)Bound: Mimetic Strategies in L. Onerva's Mirdja, Turun yliopiston julkaisusarja