Pirkko ja Patti ne yhteen soppii ... - Pirkko Saisio: Epäröintejä

Pirkko Saision kirjat ovat kuin kaurapuuro. Joka aamu sitä haluaa syödä, eikä koskaan kyllästy ja päivä alkaa ihan väärin, jos puurohiutaleet on loppu. Mitä sitten tulee tähän Saision uusimpaan kirjaan, Epäröintejä, on vain oikeus ja kohtuus todeta, että se on varsinaista luksuskaurapuuroa.

Kaikki kirjoittamiseni perustuu siihen, että se mikä voi tapahtua jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle.

Olen erityisen lovena kirjoihin, jotka käsittelevät kirjoittamista ja juuri siitä on kyse Epäröinneissä ilman että kyseessä on mikään varsinainen kirjoitusopas. Toki Saision teoksessa käsitellään sen alaotsikon - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä - mukaisesti muitakin teemoja, mutta tässä tekstissä tarkastelen Epäröintejä nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta.

Ai miksi? No koska se nyt kiinnostaa minua kaikkein eniten.

Lukiessani Epäröintejä mieleeni tulee Patti Smith kolmestakin syystä.

Ensimmäinen näistä on se, että Saision tapa käsitellä kirjoittamista muistuttaa Patti Smithin kirjasta Omistautuminen.  Omistautumiselle ja Epäröinneille on yhteistä se, että ne puhuvat eniten ja olennaisimmin kirjoittamisesta silloin, kun ne eivät puhu siitä suoraan.

Toinen syy, miksi Saision uutuus saa minut ajattelemaan Patti Smithiä on, että sekä Smithillä että Saisiolla on aivan ainutlaatuinen kyky kirjoittaa hyvin simppeleistä arkisista asioista niin, että ne muuttuvat järkyttävän mielenkiintoisiksi. Tämän voisi ilmaista vaikka niin, että kumpikin heistä lähestyy todellisuutta kuvitteellisella taikasauvalla, jota heilauttamalla maailmasta paljastuu jotakin syvempää ja erityisen oleellisen tuntuista. Tämä näkyy konkreettisesti kumpaakin näistä kirjailijoista lukiessa niin, että äkkiä tuntuu siltä, että kaikki ympärillä on enemmän.

Kolmas Saision ja Smithin välinen yhtäläisyys on, että heidän sanansa tuntuvat virtaavan paperille sellaisinaan täysin vaivattoman tuntuisesti ikään kuin olisi hana, jonka avaamalla teksti valuu ihan itsestään valmiina paperille.

*

Kukaan Saisiota viime vuosina lukenut tuskin yllättyy siitä, että Epäröintejä ei ole juoniromaani, vaan se koostuu erinäisistä palasista, jotka liimaa yhteen se, että ne kaikki käsittelevät suoremmin tai epäsuoremmin sitä, miten kirjallinen teos syntyy ja minkälaisia kysymyksiä kirjoittaminen herättää ja miten näitä kysymyksiä on mahdollista - tai joskus mahdotonta - ratkaista.

Epäröinneissä henkilöhahmoja lainataan Tšehovilta ja repliikki etsii tarinaa, johon sijoittaa itsensä. Mahdollisuuksia repliikin "kodiksi" on äärettömästi ja tästä moninaisuudesta kirjailijan tehtävänä on seuloa paras mahdollinen ympäristö repliikille.

Epäröintien kertoja ryhtyy epäkirjailijaksi ja tyrkyttää kertojan roolia muille. Kokeilee. Miltä se näyttäisi ja tuntuisi ja miten se toimisi, jos kertoja olisikin joku muu. Miten se vaikuttaisi itse kertomukseen, mitä toisi esiin ja mitä jättäisi piiloon.

Se, mikä kirjoitetuksi tulee on aina valinta (vaikkakaan ei välttämättä aina kovin tietoinen valinta) ja kun valinta tehdään tuhat muuta juttua tulee epävalituksi. Epäröinneissä Saisio tekee kirjailijan valintaprosessit näkyviksi. Kertoja kamppailee sen kanssa, miten tarinaa tulisi kertoa ja esimerkiksi kokeilee eri kertojaratkaisuja.

(Kokeilen kaikkitietävän kertojan ääntä, se on minulle jostakin syystä hankala).

Saisio fyysisenä henkilönä on tekstissä harvinaisen vahvasti läsnä ja paikoin tuntuu lähes mahdottomalta tehdä eroa hänen ja kertojan välillä (ehkä siihen ei aina ole syytäkään). Tätä vaikutelmaa korostaa se, että sen mitä kirjailija yleensä ajattelee omassa päässään tai muistiinpanoissaan Saisio tuo Epäröinneissä kertojan pohdintojen kautta julki ja saa minut kysymään, että kuka tässä nyt oikeastaan näitä juttuja miettii. Kuten vaikkapa sitä, että

Onko tämä tarina nyt johtamassa mihinkään?

Pienten tarkkojen havaintojen kautta Saisio osoittaa kirjallisen teoksen konstruktioluonteen.

Ennen kuin kaikkitietävä kirjailija jatkaa kertomusta, keskeyttää hän sen hetkeksi.

Saision käsittelyssä kirjallinen teos näyttäytyy ikään kuin kirjailijan ja lukijan yhteisenä valheena, joka on niin hurmaava, että lukijana en mitenkään voi olla sitä allekirjoituksellani vahvistamatta. Tarvittaessa olen valmis lyömään paperiin vielä pari leimaakin kaupanpäälle.

Se, mistä kirjailija kirjoittaa synnyttää jatkuvasti uusia kysymyksiä, joista johonkin tarttuminen on aina jonkin toisen kysymyksen ohittamisesta. Toisaalta kirjailija voi tuottaa tekstiä pitkällekin niin, että jotakin täysin olennaista on jäänyt huomaamatta. Kirjallinen lopputulos näyttäytyy universumina, joka voisi olla aivan toisenkin lainen, mutta joka on kuten se on - ei niinkään siksi, että kirjailija olisi niin päättänyt, vaan koska itse tarina on sitä edellyttänyt.

Jokainen kirjoittava ihminen on kokenut sen maagisen hetken, kun henkilöhahmot alkavat elää omaa elämäänsä, eivätkä enää suostu kaikkeen, mitä kirjailija keksii heidän ehdottaa tekevän. Mistä tämä henkilöhahmojen autonomia syntyy, on mitä kiinnostavin kysymys. Miten se, mikä ei ole muuta kuin merkkejä paperilla voi omata oman tahdon?

Ja kas, nythän Mies jo pukeutuukin vakosamettihousuihin, ihan itse, ja pellavapaitaan! ja nostaa, kirjailijan mitenkään asiaan sekaantumatta, Brecht-tyyppiset lasit nenälleen.  

Saision romaanissa totuuden ja fiktion välinen suhde on herkullinen.

Kerron tarinan, joka on tosi. [...] On varmaankin tarpeetonta erikseen tähdentää, että minun kertomanani tarinasta tulee puhdas fiktio. Tarina on, tai on olematta, tosi sillä tavalla kuin totuus fiktiossa ilmenee tai on ilmenemättä.

Erityisesti autofiktion kohdalla lukijalla vaikuttaa monesti olevan tarve saada tietää, onko joku kerrottu seikka totta. Mitä sitten? Miten teoksen vastaanottoon ja sen kirjalliseen arvoon vaikuttaa tai pitäisi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta sen, että kerrottu on totta tai ei-totta?

Pirkko Saision kirjallinen nerokkuus on ihan omaa luokkaansa. Hän kirjoittaa näennäisen yksinkertaista tekstiä, josta pinnalle näkyy vain hammas, jonka juurien todellinen läsnäolo paljastuu vasta silloin, kun hammaslääkäri tarttuu pihteihin.

Vain harva pystyy menemään niin kirjallisten ytimien sisimpiin huoneisiin kuin Saisio Epäröinneissä tekee. Tässä kirjassa on kaikki olennainen, mikä on tarpeen kirjoittamisesta tietää. En voi kuin ihastuneena ihmetellä, miten Saisio onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tuotantonsa parhaan kirjan.






Pirkko Saisio: Epäröintejä - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä
259 sivua
Siltala (2019)


Aiemmin olen blogannut seuraavista Pirkko Saision teoksista:
Signaali (klik)
Mies ja hänen asiansa (klik)
Betoniyö (klik)
Musta Saara (näytelmä) (klik)