Vastaanpistävät kirjat opettavat lukijaansa siirtämään nautintoa, joka syntyy vasta siinä vaiheessa kun hankalan teoksen on saanut luetuksi loppuun. Tyydytyksen tunne palkitsee kaiken vaivannäön ja saa lukiessa kohdatut vastoinkäymiset vaikuttamaan välttämättömiltä kokemuksilta, joista ei niiden tuskallisuudesta huolimatta haluaisi luopua.
Moni lukemiseen intohimoiseti suhtautuva korostaa vanhempien kirjojen tärkeyttä, mutta tämä ei tarkoita, että he niitä lukisivat. Vaikuttaakin siltä, että kyse on pelkästään siitä, että on hienompaa (ja elitistisempää) korostaa vanhemman kirjallisuuden merkitystä kuin hehkuttaa pelkästään uutuuksia. Usein kyse on kuitenkin enemmän kirjapuheesta ja oman lukijakuvan luomisesta kuin siitä, mitä varsinaisesti luetaan.
Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus (1942) oli minulle juuri sellainen kirja, jonka lukeminen oli työlästä ja jota lukiessani välillä ihmettelin, että miksi ihmeessä tämäkin kirja nyt täytyy lukea. Paikoin etenemiseni hitaus muistutti Stendahlin Punaisen ja mustan lukemisesta, jonka niin ikään luin sinnillä loppuun, koska se on teos, johon viitataan erittäin usein ja ihan aiheesta klassikko ja lisäksi myös psykologisen romaanin edelläkävijäteos. Mitään lukujuhlaa sen läpi taapertaminen ei kuitenkaan ollut.
Ennen sotaa oli nuoruus on tärkeä kirja ennen muuta sen takia, että se säilöö aikaa. Se säilöö yliopisto-opiskelijoiden elämää ja aatteellisia virtauksia ennen sodan puhkeamista. Pennasen käyttämä filtteri on juuri sodan uhka, joka on jatkuvasti läsnä. Se on taivaalle kerääntyvä mustien pilvien rintama, joka saattaa muuttua sateeksi hetkenä minä hyvänsä. Samalla kun tämä romaani on täysin kiinni 1930-luvun aatteellisissa virtauksissa voi sen nähdä laajenevan myös yleisemmäksi kuvaukseksi siitä, mitä on olla nuori aikuinen, jonka tulevaisuus on uhattuna. Nykylukija voi sijoittaa sodan tilalle vaikkapa ilmastonmuutoksen.
Ennen sotaa oli nuoruus on Eila Pennasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Pennanen kertoo, että hän on romaanissaan jakanut itsensä kolmeksi eri henkilöksi. Teoksen päähenkilö Kirsti opiskelee suomalaista kansanrunoutta ja kannattaa isänmaallisuusaatetta. Hilkka taas on kotoisin köyhistä oloista ja rahanpuute on usein tehdä hänen opiskelustaan lopun. Hilkan aatteellinen koti löytyy kommunismista. Näiden kahden henkilön väliin jää estetiikkaa opiskeleva Tuula.*
Pennasen romaani kertoo siitä kiihkeästä elämänvaiheesta, kun kodin turvallinen ja tuttu elämänpiiri on jäänyt taakse ja maailma kuoriutuu esiin uusine yllykkeineen yliopisto-opiskelujen myötä. Monille kirjan henkilöistä tämä merkitsee myös ensimmäisiä kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kirjassa on mukana useampikin henkilöhahmoille hämmennystä aiheuttava eroottisen heräämisen kuvaus.
Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa aatteiden taistelua. Nationalistinen ja oikeistoradikaali Isänmaallinen kansanliike (IKL) pitää päämääräänään Suur-Suomen rakentamista. Samaa ajattelua löytyy myös ylioppilaiden ja akateemisten muodostamasta Akateemisesta Karjala-seurasta. Vaikka Pennanen ei suoraan sano, on teoksesta luettavissa, miten edellä mainitut liikkeet pyrkivät pitämään yllä naisten ja miesten välistä eroa. Miesten jutut on miesten juttuja ja kuuluvat salonkeihin, kun taas naisten paikka on keittiössä naisten puuhissa. Yksi IKL:n kannattajista, Hannu Rauta, toteaa:
Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla kuumaa teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.
IKL:n ja AKS:n rinnalla keskeinen yhdistys teoksessa on myös Akateeminen sosialistiseura (ASS) sekä Kristillinen ylioppilasliitto. Kommunistiset liikehdinnät henkilöityvät teoksessa vahvimmin Kirstin serkkuun Jorma Vehmaaseen, joka on jättänyt vaimonsa ja lapsensa maaseudulle ja muuttanut Helsinkiin, jossa hän pyrkii värväämään uusia jäseniä kommunistiselle liikkeelle ja toimittaa sen sanansaattajana toiminutta Nyrkki-lehteä.
Pennanen kuvaa niitä ristiriitoja, joita teoksen henkilöt kokevat suunnistaessaan eri maailmankatsomusten ristitulessa. Usein tilanteet monimutkaistuvat kun läheiseksi koettu opiskelutoveri löytääkin paikkansa omien aatteiden suhteen vastakkaisesta ideologiasta. Ihastumiset ja rakastumiset sekoittavat pakkaa nekin, sillä äkkiä ihastuksen kohteen suosima aatesuunta saattaa alkaa kummasti vetää puoleensa.
Ennen sotaa oli nuoruus sisältää monia vastakkainasetteluja. Rintamalinjoja vedetään niin aatesuuntien välille kuin myös naisten ja miesten, maalaisten ja kaupunkilaisten sekä tosissaan opiskelevien ja opiskelijaelämään keskittyvien välille. Usein nousee puheissa esiin myös se, olisiko parempi liittoutua Venäjän vai Saksan kanssa.
Toisinaan kansallissosialistisen Saksan ihailu on teoksessa ajan hengen mukaisesti naiivin varauksetonta. Ylistystä saa osakseen niin Saksan armeijan "komeampi miesaines" kuin saksalainen "yhteinen kasvatuskin". Samalla kuitenkin Pennanen hyödyntää aatekeskustelua myös sukupuolten välisen epätasa-arvon kuvaamiseksi. Suuret sanat ja aatteet ovat miehistä maastoa, mutta romaanin naiset eivät aina suostu olemaan keskustelun hiljaisia koristeita, vaan pyrkivät ottamaan aktiivisesti paikkansa niistä keskusteltaessa ja samalla luomaan mielitietylle kuvaa itsestä ajattelevana ja tiedostavana naisena.
Kansallissosialismi on itse asiassa suuri aate, kun se tekee tuollaisia uusia ihmisiä, terveitä, kauniita tyyppejä. Niitä näkee heidän propagandakuvissaan, ja ihanne on mielestäni arvokas. - - -Tuula koetteli kepillä jäätä.
Ennen sotaa oli nuoruus on saanut alaotsikokseen lajimääreen ylioppilasromaani. Näin korostuu se, että kyse ei ole kenestä tahansa nuorista ihmisistä, jotka etsivät suuntaansa elämässä, vaan nimenomaan nuoresta sivistyneistöstä.
Pennasen romaanin loppu on hätkähdyttävä. Se iskeytyy lukijan silmälle kuin juurikin sota, jonka mahdollista puhkeamista romaanin henkilöt niin usein pohdiskelevat.
Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus
270 sivua
WSOY (1942)
Merkittäviä suomalaisia kirjoja käsittelevän BAR Finland -sarjan muihin teksteihin pääset tutustumaan tästä
*Kirsti Manninen: "Ennen sotaa oli nuoruus", teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989)
Jännittävää, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat kirjat. Olin lukenut Pennasen esikoisteoksen ensi kerran nuorena opiskelijana ja kun luin sen uudelleen vuonna 2017, kun Seppo Puttonen valitsi sen 101 merkittävän suomalaiskirjan joukkoon, hämmästelin sen raikkautta. Kuten tekstissäsi kuvasit, kirja oli erinomainen ajan ja sen ideologioiden kuvaus. Mutta sen lisäksi kirjan kieli oli mielestäni kaunista enkä kokenut sitä vanhentuneeksi. Tulevalla suomentajalla kieli oli tuolloin jo hallussa. Kirjan loppu oli tietysti pateettinen lisäys. Heijastus ajasta sekin.
VastaaPoistaSiitä ei ollut kyse, että olisin kokenut kirjan vanhentuneeksi, vaan yksinkertaisesti vaan lukeminen oli tosi hidasta ja ei meinannut millään sujua. Sehän sinänsä ei kerro mitään kirjan laadusta (ainakaan omalla kohdallani).
PoistaTuosta vanhentuneisuudesta vielä, niin usein jos sitä esiintyy niin siinä on minusta ihan oma viehätyksensä. Muistan tuon tulleen oivasti esiin, kun luin George Sandin Hiidenlammen.