Siirry pääsisältöön

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen


Nyt kaahataan minillä, joka on lahja kuningatar Elisabethilta. Vrum!

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo yhdestä suomalaisesta first ladysta, Sylvi Kekkosesta. Teoksen nimi on vahvasti ironinen, sillä vaikka Sylvi oli kansakunnan ensimmäinen nainen oli hän sitä harvoin aviomiehellensä.

Sylvin mies oli Urho.  Jättiläinen, joka jätti varjoonsa lähimpänsä.

Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.

Teoksen alussa on kaksi vahvaa kuvaa, jotka jäävät minun koko Ensimmäisen naisen luennan ajaksi. Ensimmäinen näistä on Sylvi ajamassa yksinään minillä Kekkosten mökille. Näen, miten mini kiitää. Näen, miten Sylvin kaasujalka on painavaa sorttia. Näen, miten vapaus kehystää minin.

Toisessa kuvassa ollaan Sylvin hyvän ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Sylvi sanoittaa kokemustaan Urholle kertomalla, miten "linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään papin puheen päälle." Hän, jonka olivat linnut on kuollut, mutta Sylvin sanoissa hän elää taas.

Suhteeni todellisista henkilöistä kirjoitettuun fiktioon on mutkikas. Tässä "sarjassa" yksi hienoimpia lukukokemuksia on minulle ollut Helena Sinervon Runoilijan talossa, joka kertoo runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Usein kuitenkin huomaan ihmetteleväni, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kuvitelman oikean henkilön elämästä.

Jos kirja vie mukanaan edellä kuvatun kaltaiset huolet unohtuvat ja niin käy mitä suurimmassa määrin Ensimmäisen naisen seurassa. Johanna Venho on tavoittanut Sylvin äänen niin prikulleen, että kirjaa lukiessani minusta tuntuu, että luen Sylvin itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tämä on sinänsä hieman merkillistä, koska en tiedä, minkälainen Sylvin omin ääni oli, mutta siitä huolimatta olen täysin vakuuttunut, että se oli juuri sellainen kuin minkälaisena se Ensimmäisessä naisessa tulee esiin.

Venhon onnistuneen Sylvin äänen tavoittamisen kautta - jota minäkertojaratkaisu vielä korostaa - alan myös pohtia, että syy siihen, miksi jotkut todellisen henkilön elämään perustuneet fiktiot ovat osoittautuneet minulle pettymyksiksi on kenties juuri siinä, että näistä teoksista en ole löytänyt kuvattavana olevan henkilön ääntä.

Sylvin ja Marja-Liisan lisäksi Venhon romaanissa ääneen pääsee myös kuvanveistäjä Essi Renvall, joka tekee kipsipäätä Sylvistä. Tehtävä, joka ei millään meinaa ottaa onnistuakseen ja johon liittyvät ongelmat kasvavat metaforiseksi kuvaksi myös Sylvin henkilökuvan luomisesta. Essin mukana teokseen tulee taiteeseen liittyvää pohdintaa yleistasolla sekä niitä tekijöitä, jotka tekevät juuri Sylvin kuvaamisesta vaikeaa. Sylvi oli henkilönä ristiriitainen ja hänen persoonansa eri puolien kuvaaminen oli osoittautua Essille ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Tämä hieno kuva löytyy kirjan kansipapereiden alta

Kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet.

Venho todellakin onnistuu luomaan moniulotteisen kuvan Sylvistä, jonka elämän arkojakaan asioita ei tässä teoksessa peitellä. Keskeisenä tapahtumapaikkana on Kekkosten mökki ja vuosi 1966. Sylvin yksinäiset päivät mökillä elämänsä eri vaiheita muistellen ja Marja-Liisan kanssa keskustellen.

On hienoa, että runsaasti tilaa Ensimmäisessä naisessa on saanut myös Sylvin kirjailijan elämä. Se, miten kirjoittaminen häntä jatkuvasti poltteli ja miten haasteellista se oli muun elämäntohinan keskellä ja miten Sylvi epäili omaa osaamistaan. Ystävyys Marja-Liisan kanssa oli Sylville tärkeää niin henkilökohtaisella kuin kirjoittamisenkin tasolla. Kun Sylvi ei jaksanut uskoa kirjallisisiin kykyihinsä Marja-Liisa uskoi ja kannusti. Samalla hän oli myös peili, josta Sylvi saattoi nähdä tarkemmin.

Sinulle puhuminen rajaa koko ajan eroa meidän välillämme, se tekee mustaa rajaviivaa, jonka onkin omaa ääriviivaani. Tämän takian pidän sinusta, tajuan. Erilaisuutesi valaisee minulle sen joka olen.

Venhon runoilijatausta näkyy teoksessa kielellisenä komeutena ja tavoittavuutena. Teksti hyväilee kuin järvivesi, jossa Sylvi käy uimassa.

Ensimmäisestä naisesta löytyy myös feministisiä huomioita naisen ja naistaiteilijan asemasta. Suorimmin tätä tematiikkaa lähestyy Essi, joka pohtii miten "arkinen elämä käy taiteen kanssa painia joka jumalan hetki." Hänen lähestymistapansa taiteilijuuteen on käytännöllinen: lapset tarvitsevat ruokaa ja laskutkin on maksettava. Voin hyvin kuvitella, että jos tilanne vaatisi Essi juoksisi vekselin maksuun kesken kuvanveiston, kuten tekee runominä kesken runonkirjoituksen Maila Pylkkösen teoksessa Tarina tappelusta (1970). Naistaiteilijalla ei ole varaa taiteilijuuteen, jossa arjen vaatimukset voitaisiin unohtaa ja luottaa siihen, että joku muu kyllä hoitaa asiat. Naistaiteilija kun on yleensä itse se joku muu.

Myös Sylvi ottaa kantaa naistaiteilijuuskysymykseen miettimällä, onko kenties "menestyneiden naiskirjailijoiden takana aina ollut joku hiljainen mies, joka on tukenut heitä, joku vaitonainen hyvä mies."

Sylvin aviomies oli kaikkea muuta kuin hiljaista ja vaitonaista sorttia. Sielujen sukulaisuutta Sylvi löysi Olavi Paavolaisesta, mutta tämän läsnäolo ja  ajatukset olivat siinä määrin kuumottavia, että Sylvi tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa "valitsi itsehillinnän."

Ensimmäinen nainen piirtää kokonaisen kuvan Sylvistä. Se on kuvauksen kohdettaan kunnioittava. Intiimi, mutta ei tirkistelevä. Se nostaa parrasvaloihin Sylvin vahvasti tuntevana ja kirjoittavana naisena. Lukijana en voi olla miettimättä, mitä kaikkea Sylvi olisikaan kirjoittanut, jos hän ei olisi ollut ensimmäinen nainen.



Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
261 sivua
WSOY (2019)

Kustantajan tilaisuudesta saatu arvostelukappale

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän