Siirry pääsisältöön

Kansallisteatteri: Alina


Olenko minä tullut taivaaseen? On niin kirkasta ja hohtavaa ja maasta irrallaan. On valkoisia pylväitä ja valkoiseen pukeutunut nainen. On määrittelemätön paikka, joka vihjaa, vaan ei paljasta.

Bloggariklubin jäsenenä minulla oli ilo päästä katsomaan Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman Alinan ennakkonäytöstä. Lähtötilanne esityksen katsomiselle ei ollut parhaasta päästä, sillä kyseisen illan aamuna olin joutunut nousemaan extra-aikaisin erään työjutun vuoksi. Silmää lurppasi, mutta myös ihanasti häikäisi.

En uskaltaisi tehdä Alinasta mitään yhtä tulkintaa ja se tuntuu vapauttavalta. Voin olla itsenikin kanssa eri mieltä ja käydä kaksin/kolmin/nelintaistelua omien näkemysteni kanssa. Näyttämöllä on Alina (Anna Valpuri) ja hänen veljensä Emil (Pyry Nikkilä). Kokonaisina ja rikkinäisinä. Tunnetiloina itsensä antavina. Veljeä vaivaa jokin, joka saa hänet kaatuilemaan ja hänen päänsä vuotamaan verta ja synnyttää hänessä vastustamattoman haluan lähteä iltaisin kävelylle.

Alina kertoo sisaruudesta, huolehtimisesta ja epätoivon kanssa kamppailemisesta. Se kuvaa sisaruuden vankilaa, jossa vapauden linnut eivät lennä. Alinan maailmassa vallitsee kaaostilanne, joka ei pääty. Se tuntuu katsojassa painon tunteena ja ahdistuksenakin. Se synnyttää halun löytää ratkaisu, vaikka tietää, että sellaista tuskin on. Että asiat ovat sillä tavalla merimiesumpisolmussa ja etenevät painolla, johon ihminen ei juurikaan pysty vaikuttamaan. Oikea ja väärä sulavat. Ne kyseenalaistavat itsensä. Entä jos, entä jos ... Jos sittenkin.


Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Tilaa on Alinassa paljon. Tila olla. Tilaa olla auki. Näyttämöllä läpikulkumatkan pysähdyspaikka ja Gogol-viittausten myötä esiinnousevat kuolleet sielut. Ei paluuta menneeseen, ei tulevaan. Nykythetki räsähtää joka hetki uudestaan.

Näyttämötilaa on esityksessä käytetty taiten. Valkoisista kuutioista löytyy milloin mitäkin: kirjoja, teekuppeja, vaatteita. Suorakaiteen muotoisina ne taipuvat sängyksi, josta on hyvä pudota. Spastisuuden ja elastisuuden treffit. Pelkistymisen kautta tapahtuva monimutkaistuminen.

Sisar ja veli. Pietà. Veli-Jeesus sisar-Marian sylissä. Lanka näyttämöltä katsojaan. Lanka täynnä muistoja helisyttäivä tiukuja. Pyhän Marian (a)ave liukuu riippuvuudesta riittämättömyyteen.

Ave Maria äiti maan lapsien taas meihin katsoo suojellen kun poika syntymäpäivä on mä pieni ihminen turvaton pyydän siunauksen

Poliisit, ystävät ja lääkärit. Turvantuojat. Pirjo Lonkan esittämä monihahmoinen puhaltaa intensiivisen läsnäolon kautta omat sormenjälkensä kohtauksiin kuin hän heittäisi leipäkiviä veteen. Pyörteet. Tässä olisi tämäkin mahdollisuus vielä ja sen takana seuraava ja sen ja sen. Lapsuuden peilileikki peili kädessä peilin edessä.


Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka


Omat ajatukset muuttavat Alinaa ja antavat sille merkityksiä. Tulkinnat tulevat ja menevät kuin kuuluisan runon naiset. Kopsahtelevat Emilin kaatumisten tahtiin. Nyt kyllä sattui häneen ja minuun.

Elli Salon näytelmäkieli on avautuvia nuppuja täynnä. Se ei suostu pysähtymään, ei jäämään paikalleen. Merkitys on kielen vieressä tai jossain muussa lähiympäristössä. Toki kauempanakin välillä. Ei ole mitään itsestäänselvää. Ei mitään tarkoituksellisen vaikeatajuista. Välillä kieli irtoaa hankaimistaan. Kesken esityksen huomaan toivovani, että Salo kirjoittaisi myös proosaa, sillä nyt liikutaan kielellisesti paikassa, jota ei vielä ole olemassa. Maassa maiden takana, kielen neitsytniityillä.

Alina on avaruudellinen ja loppua tuntematon. Jatkuu yhä.



Kansallisteatteri: Alina
Käsikirjoitus Elli Salo
Ohjaus Riikka Oksanen
Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Skenografia Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




Kommentit

  1. Olipa hienosti kiteytetty tuossa lopussa, että toivoisit Salon kirjoittavan proosaa. Tämä kävi itsellänikin jossain vaiheessa mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä niin vielä tapahtuu, toivotaan parasta.
      Oli kyllä hieno alku teatterisyksylle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän