Siirry pääsisältöön

Kansallisteatteri: Alina


Olenko minä tullut taivaaseen? On niin kirkasta ja hohtavaa ja maasta irrallaan. On valkoisia pylväitä ja valkoiseen pukeutunut nainen. On määrittelemätön paikka, joka vihjaa, vaan ei paljasta.

Bloggariklubin jäsenenä minulla oli ilo päästä katsomaan Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman Alinan ennakkonäytöstä. Lähtötilanne esityksen katsomiselle ei ollut parhaasta päästä, sillä kyseisen illan aamuna olin joutunut nousemaan extra-aikaisin erään työjutun vuoksi. Silmää lurppasi, mutta myös ihanasti häikäisi.

En uskaltaisi tehdä Alinasta mitään yhtä tulkintaa ja se tuntuu vapauttavalta. Voin olla itsenikin kanssa eri mieltä ja käydä kaksin/kolmin/nelintaistelua omien näkemysteni kanssa. Näyttämöllä on Alina (Anna Valpuri) ja hänen veljensä Emil (Pyry Nikkilä). Kokonaisina ja rikkinäisinä. Tunnetiloina itsensä antavina. Veljeä vaivaa jokin, joka saa hänet kaatuilemaan ja hänen päänsä vuotamaan verta ja synnyttää hänessä vastustamattoman haluan lähteä iltaisin kävelylle.

Alina kertoo sisaruudesta, huolehtimisesta ja epätoivon kanssa kamppailemisesta. Se kuvaa sisaruuden vankilaa, jossa vapauden linnut eivät lennä. Alinan maailmassa vallitsee kaaostilanne, joka ei pääty. Se tuntuu katsojassa painon tunteena ja ahdistuksenakin. Se synnyttää halun löytää ratkaisu, vaikka tietää, että sellaista tuskin on. Että asiat ovat sillä tavalla merimiesumpisolmussa ja etenevät painolla, johon ihminen ei juurikaan pysty vaikuttamaan. Oikea ja väärä sulavat. Ne kyseenalaistavat itsensä. Entä jos, entä jos ... Jos sittenkin.


Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri

Tilaa on Alinassa paljon. Tila olla. Tilaa olla auki. Näyttämöllä läpikulkumatkan pysähdyspaikka ja Gogol-viittausten myötä esiinnousevat kuolleet sielut. Ei paluuta menneeseen, ei tulevaan. Nykythetki räsähtää joka hetki uudestaan.

Näyttämötilaa on esityksessä käytetty taiten. Valkoisista kuutioista löytyy milloin mitäkin: kirjoja, teekuppeja, vaatteita. Suorakaiteen muotoisina ne taipuvat sängyksi, josta on hyvä pudota. Spastisuuden ja elastisuuden treffit. Pelkistymisen kautta tapahtuva monimutkaistuminen.

Sisar ja veli. Pietà. Veli-Jeesus sisar-Marian sylissä. Lanka näyttämöltä katsojaan. Lanka täynnä muistoja helisyttäivä tiukuja. Pyhän Marian (a)ave liukuu riippuvuudesta riittämättömyyteen.

Ave Maria äiti maan lapsien taas meihin katsoo suojellen kun poika syntymäpäivä on mä pieni ihminen turvaton pyydän siunauksen

Poliisit, ystävät ja lääkärit. Turvantuojat. Pirjo Lonkan esittämä monihahmoinen puhaltaa intensiivisen läsnäolon kautta omat sormenjälkensä kohtauksiin kuin hän heittäisi leipäkiviä veteen. Pyörteet. Tässä olisi tämäkin mahdollisuus vielä ja sen takana seuraava ja sen ja sen. Lapsuuden peilileikki peili kädessä peilin edessä.


Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka


Omat ajatukset muuttavat Alinaa ja antavat sille merkityksiä. Tulkinnat tulevat ja menevät kuin kuuluisan runon naiset. Kopsahtelevat Emilin kaatumisten tahtiin. Nyt kyllä sattui häneen ja minuun.

Elli Salon näytelmäkieli on avautuvia nuppuja täynnä. Se ei suostu pysähtymään, ei jäämään paikalleen. Merkitys on kielen vieressä tai jossain muussa lähiympäristössä. Toki kauempanakin välillä. Ei ole mitään itsestäänselvää. Ei mitään tarkoituksellisen vaikeatajuista. Välillä kieli irtoaa hankaimistaan. Kesken esityksen huomaan toivovani, että Salo kirjoittaisi myös proosaa, sillä nyt liikutaan kielellisesti paikassa, jota ei vielä ole olemassa. Maassa maiden takana, kielen neitsytniityillä.

Alina on avaruudellinen ja loppua tuntematon. Jatkuu yhä.



Kansallisteatteri: Alina
Käsikirjoitus Elli Salo
Ohjaus Riikka Oksanen
Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka
Skenografia Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




Kommentit

  1. Olipa hienosti kiteytetty tuossa lopussa, että toivoisit Salon kirjoittavan proosaa. Tämä kävi itsellänikin jossain vaiheessa mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä niin vielä tapahtuu, toivotaan parasta.
      Oli kyllä hieno alku teatterisyksylle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post