Jos luet Pajtim Statovcin uutuusromaania Bolla juuri ennen nukahtamista, saatat päätyä yöllä Pristinaan. (Helsingin lähiössä vuonna 2019 syntynyt sananlasku.)
Kun muutama vuosi sitten luin Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia julistin, että juuri Statovci tulee olemaan se kirjailija, jonka myöhemmät sukupolvet tulevat muistamaan. Luettuani nyt Bollan minulla ei ole mitään syytä muuttaa mielipidettäni.
Bolla on rankka. Se on Fridan Kahlon onnettomuudessa saanut lonkkavamma. Rautakehikko lihassa, ruuvien kiristyminen niin, että se, jonka lihan sisällä niitä kiristetään ei voi asialle yhtään mitään.
Bollan väri on maksoittuneen tummanpunainen. Sen sanojen välissä haisee lihan kuolio. Hyvän ja pahan välinen taistelu muistuttaa Tomi Kontion runokokoelman Saattaa, olla elämän ja kuoleman välistä kanssakäymistä siinä, että kummassakin teoksessa ollaan rajalla, joka ei salli etenemistä enää yhtään. Ollaan rajalla, jossa ihan kulman takana vaanii vaara, joka kääntäisi voimakkaan banaalin puolelle.
Teoksen alussa sen päähenkilö Arsim on naimisissa ja tapaa Milošin, johon hän päätäpahkaa rakastuu samoin kuin tämä häneen. Arsimin vaimo taas on juuri saanut tietää olevansa raskaana.
Antonio Tabucchi kirjoittaa romaanissaan Damasceno Monteiron katkaistu pää, että kirjallisuuden olennaisin tehtävä on ihmisluonnon tunteminen. Tehdessäni Bollasta muistiinpanoja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoitin vaistomaisesti ylös nimenomaan "ihmisluonto" sen sijaan, että olisin kirjoittanut ihmisen luonne, luonnekuvaus tms. Bolla ei olekaan niinkään Arsimin luonneanalyysi kuin nimenomaan ihmisluonnon tarkastelua. Pohjimmaisina ovat vaikeasti ratkaistavat kysymykset hyvyyden ja pahuuden taistelusta ihmisen sisimmässä.
Jos Bollaa vertaa Statovcin edellisiin teoksiin on se niitä hurjempi ja kielellisesti vakuuttavampi. Se on raadollisempi, eikä tunne armoa kuvaamiaan henkilöitä kohtaan. En pidä Arsimista, en ollenkaan. Hän tekee tekoja, joita en voi hyväksyä. Hän käyttäytyy kamalalla tavalla niin vaimoaan, lapsiaan kuin myös entistä rakastettuaan Milošia kohtaan. Paskasti käyttäytyvät aviomiehet eivät tietenkään ole mikään uusi juttu ja on jollakin tapaa helpompi hyväksyä se, miten Arsim kohtelee perhettään kuin se, mitä hän tekee Milošille. Tämän asian tajuaminen tuntuu oudolta ja ahdistavalta.
on huhtikuun alku ja minä haluan toista miestä
Silti. Haluan suoda Arsimille mahdollisuuden oikeaan rakkauteen. Kauan kaivattuun toisen kanssa yhdeksi tulemiseen. Rakkauteen, jonka tila on sängyn kokoinen. Rakkauteen, joka huoneen ulkopuolella on kiellettyä. Rakkauteen, jonka himon keskellä palaa epätoivon liekki. Rakkauteen, joka saa olemaan enemmän elossa kuin ikinä ennen.
Seinät ovat valkoiset ja koruttomat, valkealla päiväpeitolla ansoitettu sänkymme kuin jääkarhu talviunessaan, ja vaaleanruskeat verhot laskeutuvat tangosta kuin kaksi hirtettyä miestä.
Aukenee huikaiseva syvyys. Mitä jos onkin ihan pienestä kiinni, kummalle puolelle ihminen kallistuu? Mitä jos kohtalo tai joku muu ihmistä suurempi voima ihan vaan piloillaan työntää ihmistä selästä ja hän kallistuu pahuuden puoleiselle liimakentälle, jolta ei enää myöhemmin voi täysin repiä itseään irti?
Se, mikä on toiseutetussa on myös minussa, eikä kukaan voi tietää, tuleeko se jonankin päivänä esiin. Käärmeet ja omenat symbolilasteineen. Kaksiteräinen kieli ja paratiisin portin narahtaminen auki.
Statovci uskaltaa kuvata raadollisen homomiehen. Arsim ei ole hyvis. Hän on kokonainen. Hän on pääsemättömissä maskuliinishegemonisesta kulttuurista, jonka kasvatti hän on. Perhe on asettanut Arsimiin toiveita, eikä hänelle ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyrkiä täyttämään ne niin hyvin kuin hän vaan pystyy. Isänsä tahdon mukaisesti hän on mennyt naimisiin hyvän tytön kanssa, joka on itse hiljaisuus ja mukautuvuus. Joka on niin kuin naisen luonnollisesti kuuluu olla.
Arsimin sisällä on kuitenkin punainen teräväreunainen nyrkki, lihaksissa käärmeen kuolaa. Miloš on serbi, Arsim albaani. Voiko rakkaus voittaa vihollisuuden rajat? Voidaanko yksilötasolla pystyä siihen, mihin kansakunnat ovat kykenemättömiä?
Kun lähtee pois omasta maastaan muuttuu pakolaiseksi ja hyljeksityksi toiseksi. Nyrkki ihmisen sisällä kasvaa, alkaa painaa ikävästi kylkiluita. Alkaa vaatia. Paisuu muistamistaan sodan kauhuista ja epäinhimillisyyksistä. Paisuu siemenestä, joka kylvettiin niin varhain, että siitä ei ole muistikuvia.
Bolla on ihmisluonnon insinöörityötä. Se on pimeyden kääntämistä esiin ja kutsu vankilaan, josta ei päästä ehdonalaiseen.
Pajtim Statovci: Bolla
237 sivua
Otava (2019)
Statovci on taitava tarinankertoja, eikä pelkää tuoda esiin inhottavia ihmisiä. Tämä on uskomaton kirja, jota väritti fantasia, tosin ne käärmeet joutaisivat jo pois. Kun tiedän, että kirjailijan tarinoista löytyy käärmeitä, pystyn ne ohittamaan, mutta kauneudestaan huolimatta, kirjan kansikuva puistattaa minua. Loistava kirja, mutta Kissani Jugoslavia on minulle se ykköskirja käärmeistä huolimatta.
VastaaPoistaMai, minäkin mietin Bollan luettuani, että mikä olisi Statovcin kirjoista lempikirjani. On vaikea verrata esim. Bollaa ja Kissani Jugoslaviaa, kun jälkimmäisen lukemisesta on jo muutama vuosi aikaa. Ehkä eniten mua onkin jäänyt mietityttämään Tiranan sydän, koska siinä oli eräs asia, jonka käsittääkseni moni muu koki toisin kuin mitä itse ja sen vuoksi haluaisinkin lukea kirjan uudestaan.
Poista