Tämä teksti ei ole kirja-arvio, eikä matkakertomus, vaan niiden välinen sekoittuminen ja sekasikiö, mutta ennen muuta pienimuotoinen vaatimaton rakkaudenjulistus Lissabonin kaupungille.
Kun lainasin kirjastosta José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi (2012, O ano da morte de Ricardo Reis 1984) uskoni sen suhteen, että tulisin lukemaan tämän teoksen lähiaikoina oli suurin piirtein 0 prosenttia.
Syynä edelliseen oli se, että
a) ihan liian tutuksi on tullut tilanne, että lainaan kirjan, jota sitten uusin niin monta kertaa kuin mahdollista ja lopuksi palautan lukemattomana kirjastoon
b) Saramagon kirja on paksu ja paksukaiset eivät etukäteen ottaen ole suosikkejani
c) Saramagon tapa kirjoittaa on lukijaa haastava eli tuttavallisemmin raskas (jota se ei tosin tällä kertaa ollut, mutta sitä en tietenkään voinut tietää ennen kuin aloin kirjaa lukea).
Omaksikin yllätyksekseni tartuin Saramagon romaanin kuitenkin heti samana iltana, kun olin sen kirjastosta kotiuttanut. Syyt tähän eivät tosin olleet etupäässä kirjallisia, vaan enemmänkin tähän vaikutti se, että olin heinäkuussa viikon Lissabonissa ja ajattelin, että voisin jatkaa Lissabonin kaduilla kuljeskelua Ricardo Reisin kanssa. Niin myös tapahtui ja kaiken lisäksi Ricardo Reis kulki useampaan kertaan aivan samoja reittejä kuin mitä itsekin tein - Rua Garrettia pitkin Chiadoon ja niin pois päin - joten oli hienoa saada palata Lissaboniin hänen opastamaan.
Kaupunkikuljeskelun lisäksi minua kiinnosti tässä kirjassa etukäteen erityisesti se, missä määrin Saramago mahdollisesti kirjoittaisi Salazarin diktatuurin ajasta, joka alkoi vuoden 1926 sotilasvallankaappauksesta ja päättyi neilikkavallankumoukseen vuonna 1974. Kävin matkallani Lissabonin Aljube-museossa, joka vuosina 1928 - 1965 toimi poliittisena vankilana. Museo, joka on omistettu diktatuuria vastaan taistelleille teki minuun suuren vaikutuksen ja siellä kokemani tunnelmat ikään kuin roikkuivat jatkuvasti lukemiseni yläpuolella ja loivat ihan omanlaisensa tunnelman Ricardo Reisin elämän ja hänen kokemustensa ympärille.
Eristysselli Aljuben museossa |
Samaan aikaan Ricardo Reisin viimeisien vuosien kanssa luin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa, joka oli omiaan vahvistamaan Saramagon luomaa rakennelmaa, jossa kuollut kirjailija (Pessoa) kohtaa oman heteronyyminsä (Ricardo Reis), joista jälkimmäinen on samalla Saramagon romaanin päähenkilö.
Tapaaminen Pessoan kanssa Café Brasileiran edessä |
Ricardo Reisin viimeisessä vuodessa kuollut Pessoa vierailee usein Reisin luona ja kyseenalaistaa näin elämän ja kuoleman välisen rajan. Romaanissa kuvataan Reisin elämää, joka koostuu pääasiassa kaupungilla flanööramisesta, sanomalehtien lukemisesta, keskusteluista Pessoan kanssa, suhteesta hotellin huonepalvelijaan sekä kaipuusta Marcenda-nimistä nuorta naista kohtaan, jonka vasen käsi on eloton. Ajallisesti romaani sijoittuu vuoteen 1935.
Saramagon kirjoituskone |
Saramago on tunnettu ennen muuta kirjoitustyylistään, jolle tyypillistä ovat pitkät lauseet sekä dialogien kirjoittaminen osaksi tekstiä niin että eri puhujien repliikit "sulavat yhteen", jolloin lukija saattaa helposti mennä sekaisin sen suhteen, kuka kulloinkin on äänessä. Yhtä lailla oleellista on tekstin rytmi, jonka mukaan pääsemistä itse pelkäsin, mutta joka onnistui vallan mainiosti. Tekstin rytmi vei ja kellutti kuin Lissabonissa virtaava Tejo-joki konsanaan.
Saramago Foundation |
Ricardo Reisin viimeisiä vuosia lukiessani hengitin Lissabonia ja teoksen maagis-realistiset ulottuvuudet taikoivat lukemiseeni jännittäviä ja osin outoja ja hieman pelottaviakin ulottuvuuksia. Kävi esimerkiksi niin, että kun luin kohtaa, jossa Saramago kirjoittaa Sāo Roquen kirkosta tapahtui tämä tasan viikko sen jälkeen (aikaero huomioon ottaen), kun olin itse ollut tässä kirkossa. Kyseessä on tietenkin pelkkä sattuma, mutta kun ottaa huomioon teoksen hengen ja tunnelman alkoi se äkkiä tuntua enemmältä. Ei puuttunut kuin Pessoan rystysten koputus ulko-oveeni.
Sāo Roquen kirkko |
Kun kirjasyksyn uutuudet vyöryvät markkinoille tuntuu hyvältä paeta niiden aikaansaamaa hälyä Saramagon romaaniin. Ricardo Reisin viimeinen vuosi on kirjallisuutta, joka on yhtä tuoretta niin tänään kuin sadankin vuoden päästä. Vaikka Ricardo Reis asettuu romaanin päähenkilöksi on sen todellinen päähenkilö Lissabonin kaupunki. Saramagon romaanissa Ricardo Reisin sisäinen puhe sekoittuu runonpätkiin ja hänen keskustelukumppaniensa puheenvuoroihin. Yhtä lailla myös tämä romaani muuttuu osaksi sitä, mitä itse Lissabonissa koin ja näin. Tästä suuren kiitoksen ansaitsee myös suomentaja Sanna Pernu.
539 sivua
Portugalinkielinen alkuteos: O ano da morte de Ricardo Reis (1984)
Suomentanut Sanna Pernu
Tammi (2012)
Kiinnostava bloggaus! Saramago ei kuulosta minun tyyppiseltäni kirjailijalta - ja muutenkin minuun osuivat ja upposivat kaikki nuo sinun mainitsemasi kohdat a-c! :) Mutta juuri tästä romaanista olen ollut kiinnostunut, ja toivon, että jaksaisin joskus edes yrittää lukea tämän. Pessoa on yksi lempirunoilijoistani, ja Lissabonissakin olen joskus käynyt, joten ainakin teoriassa tämä kirja kiinnostaa. Sinulle lukuelämys oli varmasti aivan erityinen, kun olit juuri vasta käynyt Lissabonissa!
VastaaPoistaMulle tämä tosiaan oli toinen Saramagolta lukemani teos ja suorastaan yllätyin, että tämän kanssa ei tarvinnut taistella, vaan lukeminen suijui varsin sutjakasti. Saramago on niin omanlaisensa, että luulen, että joko hänen kirjoistaan innostuu tai sitten ei. Hänen kirjoitustyylinsä voi helposti käydä raskaaksi lukea, joten siitäkin on hyötyä, jos kirjan lukeminen osuus sopivaan mielentilaan ja ajankohtaan.
PoistaMulle tosiaan tämä oli paluu Lissabonin kaduille, jonne toivottavasti joskus vielä palaan ihan oikeastikin.