Siirry pääsisältöön

Ricardon käsipuolessa - José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi



Tämä teksti ei ole kirja-arvio, eikä matkakertomus, vaan niiden välinen sekoittuminen ja sekasikiö, mutta ennen muuta pienimuotoinen vaatimaton rakkaudenjulistus Lissabonin kaupungille.

Kun lainasin kirjastosta José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi (2012, O ano da morte de Ricardo Reis 1984) uskoni sen suhteen, että tulisin lukemaan tämän teoksen lähiaikoina oli suurin piirtein 0 prosenttia.

Syynä edelliseen oli se, että

a) ihan liian tutuksi on tullut tilanne, että lainaan kirjan, jota sitten uusin niin monta kertaa kuin mahdollista ja lopuksi palautan lukemattomana kirjastoon

b) Saramagon kirja on paksu ja paksukaiset eivät etukäteen ottaen ole suosikkejani

c) Saramagon tapa kirjoittaa on lukijaa haastava eli tuttavallisemmin raskas (jota se ei tosin tällä kertaa ollut, mutta sitä en tietenkään voinut tietää ennen kuin aloin kirjaa lukea).


Omaksikin yllätyksekseni tartuin Saramagon romaanin kuitenkin heti samana iltana, kun olin sen kirjastosta kotiuttanut. Syyt tähän eivät tosin olleet etupäässä kirjallisia, vaan enemmänkin tähän vaikutti se, että olin heinäkuussa viikon Lissabonissa ja ajattelin, että voisin jatkaa Lissabonin kaduilla kuljeskelua Ricardo Reisin kanssa. Niin myös tapahtui ja kaiken lisäksi Ricardo Reis kulki useampaan kertaan aivan samoja reittejä kuin mitä itsekin tein - Rua Garrettia pitkin Chiadoon ja niin pois päin - joten oli hienoa saada palata Lissaboniin hänen opastamaan.


Kaupunkikuljeskelun lisäksi minua kiinnosti tässä kirjassa etukäteen erityisesti se, missä määrin Saramago mahdollisesti kirjoittaisi Salazarin diktatuurin ajasta, joka alkoi vuoden 1926 sotilasvallankaappauksesta ja päättyi neilikkavallankumoukseen vuonna 1974. Kävin matkallani Lissabonin Aljube-museossa, joka vuosina 1928 - 1965 toimi poliittisena vankilana. Museo, joka on omistettu diktatuuria vastaan taistelleille teki minuun suuren vaikutuksen ja siellä kokemani tunnelmat ikään kuin roikkuivat jatkuvasti lukemiseni yläpuolella ja loivat ihan omanlaisensa tunnelman Ricardo Reisin elämän ja hänen kokemustensa ympärille.


Eristysselli Aljuben museossa


Saramagon romaanin alussa lääkäri ja runoilija Ricardo Reis palaa Lissaboniin Rio de Janeirosta, jossa hän on elänyt viimeiset 16 vuotta. Syynä Reisin paluulle on portugalilaisen runoilijan ja kirjailijan Fernando Pessoan kuolema. Huomionarvoista on myös, että Ricardo Reis on yksi Pessoan käyttämistä lukuisista heteronyymeistä, joista teoksessa mainitaan lisäksi mm. Álvaro de Campos ja Alberto Caeiro.

Samaan aikaan Ricardo Reisin viimeisien vuosien kanssa luin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa, joka oli omiaan vahvistamaan Saramagon luomaa rakennelmaa, jossa kuollut kirjailija (Pessoa) kohtaa oman heteronyyminsä (Ricardo Reis), joista jälkimmäinen on samalla Saramagon romaanin päähenkilö.


Tapaaminen Pessoan kanssa Café Brasileiran edessä


Ricardo Reisin viimeisessä vuodessa kuollut Pessoa vierailee usein Reisin luona ja kyseenalaistaa näin elämän ja kuoleman välisen rajan. Romaanissa kuvataan Reisin elämää, joka koostuu pääasiassa kaupungilla flanööramisesta, sanomalehtien lukemisesta, keskusteluista Pessoan kanssa, suhteesta hotellin huonepalvelijaan sekä kaipuusta Marcenda-nimistä nuorta naista kohtaan, jonka vasen käsi on eloton. Ajallisesti romaani sijoittuu vuoteen 1935.


Saramagon kirjoituskone

Saramago on tunnettu ennen muuta kirjoitustyylistään, jolle tyypillistä ovat pitkät lauseet sekä dialogien kirjoittaminen osaksi tekstiä niin että eri puhujien repliikit "sulavat yhteen", jolloin lukija saattaa helposti mennä sekaisin sen suhteen, kuka kulloinkin on äänessä. Yhtä lailla oleellista on tekstin rytmi, jonka mukaan pääsemistä itse pelkäsin, mutta joka onnistui vallan mainiosti. Tekstin rytmi vei ja kellutti kuin Lissabonissa virtaava Tejo-joki konsanaan.


Saramago Foundation


Ricardo Reisin viimeisiä vuosia lukiessani hengitin Lissabonia ja teoksen maagis-realistiset ulottuvuudet taikoivat lukemiseeni jännittäviä ja osin outoja ja hieman pelottaviakin ulottuvuuksia. Kävi esimerkiksi niin, että kun luin kohtaa, jossa Saramago kirjoittaa Sāo Roquen kirkosta  tapahtui tämä tasan viikko sen jälkeen (aikaero huomioon ottaen), kun olin itse ollut tässä kirkossa. Kyseessä on tietenkin pelkkä sattuma, mutta kun ottaa huomioon teoksen hengen ja tunnelman alkoi se äkkiä tuntua enemmältä. Ei puuttunut kuin Pessoan rystysten koputus ulko-oveeni.


Sāo Roquen kirkko

Portugalin diktatuurin aika hengittää Saramagon teoksen taustalla ja eurooppalaisen nousevan fasismin kumu pitää pahaa meteliä. Saramagon ote Salazarin hallintoon on sarkastisen tummasävyinen, mikä vielä korostuu, kun mietin mitä kaikkea Aljuben seinien sisällä aikanaan tapahtui. Ihan ensimmäiseksi ei todellakaan tulisi tuossa museossa koetun jälkeen kutsua 1930-luvun Portugalia "rauhankeitaaksi" tai todeta, että Portugalin hallitus on "itse täydellisyys".

Kun kirjasyksyn uutuudet vyöryvät markkinoille tuntuu hyvältä paeta niiden aikaansaamaa hälyä Saramagon romaaniin. Ricardo Reisin viimeinen vuosi on kirjallisuutta, joka on yhtä tuoretta niin tänään kuin sadankin vuoden päästä. Vaikka Ricardo Reis asettuu romaanin päähenkilöksi on sen todellinen päähenkilö Lissabonin kaupunki. Saramagon romaanissa Ricardo Reisin sisäinen puhe sekoittuu runonpätkiin ja hänen keskustelukumppaniensa puheenvuoroihin. Yhtä lailla myös tämä romaani muuttuu osaksi sitä, mitä itse Lissabonissa koin ja näin. Tästä suuren kiitoksen ansaitsee myös suomentaja Sanna Pernu.




José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi
539 sivua
Portugalinkielinen alkuteos: O ano da morte de Ricardo Reis (1984)
Suomentanut Sanna Pernu
Tammi (2012)







Kommentit

  1. Kiinnostava bloggaus! Saramago ei kuulosta minun tyyppiseltäni kirjailijalta - ja muutenkin minuun osuivat ja upposivat kaikki nuo sinun mainitsemasi kohdat a-c! :) Mutta juuri tästä romaanista olen ollut kiinnostunut, ja toivon, että jaksaisin joskus edes yrittää lukea tämän. Pessoa on yksi lempirunoilijoistani, ja Lissabonissakin olen joskus käynyt, joten ainakin teoriassa tämä kirja kiinnostaa. Sinulle lukuelämys oli varmasti aivan erityinen, kun olit juuri vasta käynyt Lissabonissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tämä tosiaan oli toinen Saramagolta lukemani teos ja suorastaan yllätyin, että tämän kanssa ei tarvinnut taistella, vaan lukeminen suijui varsin sutjakasti. Saramago on niin omanlaisensa, että luulen, että joko hänen kirjoistaan innostuu tai sitten ei. Hänen kirjoitustyylinsä voi helposti käydä raskaaksi lukea, joten siitäkin on hyötyä, jos kirjan lukeminen osuus sopivaan mielentilaan ja ajankohtaan.

      Mulle tosiaan tämä oli paluu Lissabonin kaduille, jonne toivottavasti joskus vielä palaan ihan oikeastikin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post