Siirry pääsisältöön

Kirsti Simonsuuri: Pohjoinen yökirja * BAR Finland, osa 41

Taitaa olla niin, että kukaan muu ei ole vaikuttanut minuun yhtä vahvasti kuin Kirsti Simonsuuri luennoillaan Helsingin yliopistossa 1990-luvulla. Voin palata noihin hetkiin koska tahansa ja usein niin teenkin. Palaan juomaan viisautta ja syömään tiedon haurasta hurmaa. Ikiaikaista, muuttumatonta ja jatkuvasti liikkeessä olevaa myyttistä hengitystä, joka nuolee ihoani kuin rakkaimman eläimen kieli.

En kirjoita Pohjoisesta yökirjasta siksi, että Kirsi Simonsuuri kuoli kesäkuun lopussa. Olin nimittäin päättänyt jo pari päivää ennen tietoa hänen kuolemastaan, että heinäkuun BAR Finland -teksti tulisi käsittelemään Pohjoista yökirjaa, joka herätti aikoinaan melkoista myllerrystä. Kirjan vastaanotosta kiinnostuneille suosittelen Taru Väyrysen teosta  Odysseia Ouluun - Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan viesti ja vastaanotto (SKS 1999). Itse en ole Väyrysen tutkimusta vielä lukenut, mutta aion tutustua siihen myöhemmin.

Pohjoisessa yökirjassa Simonsuuren kritiikki kohdistuu niin Oulun yliopistoon kuin Oulun kaupunkiinkin sekä laajemmassa mielessä Suomeen ja suomalaisiin. Raivostuttavaa, ylimielistä, itseään korostavaa - kenties niin, mutta minä olen täysin jäävi Simonsuuren sanojen edessä. Minä en lue Pohjoista yökirjaa niin kuin luetaan kirjasta sanoja ja lauseita. Minä luen sitä Simonsuuren persoonan kautta, enkä edes yritä pitää teosta ja sen tekijää erillään. Minä luen sitä sen huuman kautta, jota tunsin Simonsuuren luennoilla ja hänen läheisyydessään. Luen sitä koko tunnetun historian, filosofian ja myyttitarinoiden läpi. Fernando Pessoaa lainatakseni: "Luen kuin ihminen joka luopuu valtaistuimestaan."

Minun kotini on Simonsuuren tekstissä. Se on tyyny, jolle lasken pääni ja vaikka kukaan ei makaisi vieressäni, en koskaan olisi yksin. Sillä. Juuri niin. Kyllä. Yhä uudestaan.

Pohjoinen yökirja rakentuu vuodenkierron ympärille. Teoksen alussa Simonsuuri on vasta palaamassa Suomeen ja hän luo teokseensa vahvan tunnemaaston, joka tihkuu eroottista latausta ja rakentaa samalla vahvan kontrastin sille, mitä Oululla on tarjota.

Puutarhassa päärynäpuun varjossa ruusut rönsyilevät iiristen, ruskoliljojen ja murattien seassa, kissa laahustaa piilopaikastaan, jossa se on nukkunut puolen päivää. Kaikki on pysähtynyttä, paitsi puutarhan villikasvu, imelät tuoksut. Mutta kaikki on samalla kiihottavaa.

Simonsuuret sanat tulevat kaukaa, niiden pinnalle heijastuu filosofien kosketuksia Platonista alkaen. Kun Pohjoinen yökirja julkaistiin Simonsuuri oli 35-vuotias. On mahdotonta käsittää, miten hän oli onnistunut hankkimaan itselleen niin valtavan tietovaraston kuin mitä jo tästä teoksesta käy ilmi. Pohjoinen yökirja on vahvasti kiinni eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä. Sen sivuilla juoksevat jumalat/taret suupielet nektaria valuen.

Niin. Yöt eivät ole nukkumista, vaan lukemista varten. Simonsuuren tekstin välistä Simone Weil kuiskii sanoja kärsimyksestä ja kauneuden ideaaleista, jotka eivät voi kääntyä pois todellisuuden teiltä.

Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa, koska haluaisin sanoa kaiken ja saman aikaisesti pitää saman kaiken ihan kokonaan itselläni. En kerro, mitä kaikki on. En vedä verhoa kaiken edestä. Olen riisunut ihoni jo aikoja sitten, sillä Pohjoista yökirjaa lukiessani minun ei tarvitse pelätä mitään. Astun ulos suojistani ja teen niistä sydämenmuotoisen kasan tälle lattialle tässä, jonka päällä jalkani lepäävät. Lukemalla sinun sanojasi saan sydämen hengittämään.

Pimeys, pohjoinen pimeys. Pimeyden välissä yksinäisyys ja kirjoittaminen. Vaikka Pohjoinen yökirja sijoittuu Ouluun minusta tuntuu lukiessa, että Oulu on enemmänkin nimi paikalle, joka edustaa paikkaa, johon kirjan tekijä ei kuulu. Jossa hän väkisinkin herättää niin huomiota kuin närkästystäkin ja on jatkuvasti vaarassa tulla ymmärtämättömien tuomitsemaksi. Oulusta kasvaa Simonsuuren kirjassa väliaikainen asuinpaikka, eräänlainen käänteinen Ithaka.

Jos sinua ohjaavat toiset uskomukset, toiset myytit, kuin ympärilläsi olevia ihmisiä, sinun on lähdettävä pois.

Matkanteko. Lähtemisen ja saapumisen teemat, ja erityisesti niiden välissä oleva liminaalisuuden tila; kynnykset joilla ei enää, mutta ei myöskään vielä. Edellisen voi lukea suuresti tai pienesti yksittäisestä askeleesta koko elämän kattavaan matkaan. Yhtäaikaisesti ja päällekkäin.

Pohjoisen yökirjan sivuilla on Simonsuuren runoja sekä näytelmäkatkelma, jonka hän kirjoittaa tylsässä kokouksessa. Äkkiä ollaan luomistyön keskellä ja edelliset sanat kirjoittaessani huomaan tuijottavani Sikstuksen kappelin kattoa. Juuri näin käy, kun lukee Simonsuurta. Historia ja menneisyys lukevat nykyhetkeä, kieltäytyvät olemasta vain sitä, joka joskus oli ja jonka olemme luulleet jättäneemme taaksemme. Mikään ei jää tai ole ohi.

Teoksessa olevien runojen kohdalla pääsen niiden kirjoittamisen hetkeen. Pääsen niiden syntypaikoille.

Nautinnon kuola tihkuu 
Paperini, lakanani 
Kosteat liinat 
Joihin merkit painuvat.


Pohjoista yökirjaa on hankala sijoittaa mihinkään genreen ja miksi pitäisikään. Se on omaelämäkerrallinen, esseistinen ja tunnustuksellinen. Ryöpsähtävä ja samanaikaisesti loppuun hiottu ja särmät esiin jättävä. Kirsti Simonsuuren läsnäolo tekstissä on vahvaa ja sitä läsnäoloa minä rakastan ja kaipaan. Siitä olen kiitollinen nyt ja aina.




Kirsti Simonsuuri: Pohjoinen yökirja
142 sivua
Kirjayhtymä (1981)



Aiempiin BAR Finland -sarjan kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä