Siirry pääsisältöön

Miia Toivio: Sukupuutot

Nyt kerron, miten monta kertaa elämässäni olen ajatellut, että elämä on ihanaa, ja minun elämäni on vielä ihanampaa. Nyt kerron sinulle onneni salaisuudet. 

Runoja lukiessa voi tapahtua mitä tahansa ja Miia Toivion Sukupuuttojen seurassa todellakin tapahtuu. Tapahtuu tapahtumistaan, on jatkuvassa tapahtumisen tilassa.

Minulle on kerrottu ja uskon, että se on totta, että lotossa voi voittaa päävoiton, mutta mitä se on sen rinnalla, että Toivion runoja lukemalla voi voittaa riemuvoiton ja elämän tarkoituksen lisänumerot kaupan päälle.

Voi voittaa myös tunteita. Ja voittaakin. Roppakaupalla. Mikä on roppa? Kopan avioton lapsi kenties. Ei voi tietää.

Tunteita tosiaan. Niitä tämä kokoelmaa herättää siinä määrin, että taisin sen parissa tuntea tunteita, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Usein tunteet myös kerrospukeutuivat ja yhden tunteen alta pilkisti kolme tai enemmän muuta tunnetta ja ne kävivät iloisissa verissä päin hurjannäköisesti irvistäen kamppailua siitä, kuka ylittäisi maalinauhan ensimmäisenä.

Mut hei ei huolta, me ollaan voittajia kaikki. Ja sen lisäks sankareita kun oikein runojen herättämien tunteiden silmiin katsotaan.

Ihmiselle (siis minulle, joka ihmisten heimoon uskallan katsoa kuuluvani, vaikka se ei välttämättä pidäkään paikkansa), joka ei ole kuukausiin päässyt runotalojen eteistä pitemmälle Sukupuutot on räjähtävä kokemus, joka paiskaa minut suoraan runotalon juhlasaliin.

Tulppa on irti, enkä edes muista sokkaa.

Kokoelman ihan aluksi minun annetaan ymmärtää. Seuraan merkkejä ja antaudun. Tulen johdetuksi harhaan ja sekös vasta hyvältä tuntuukin. Runoilija kuusi, minä mänty ja nolla. Ah!

Samaistun Toivion runojen ääneen niin, että välillä on vaikea tietää, olenko minä minä vai tahroja paperilla. Ei haittaa, sillä se on parasta ja minulla todellakin oli näiden runojen parissa sekä retkeni että hetkeni.

Riemuni on lapsen riemua. Sitä sellaista, kun kieli jäi kiinni rautakaiteeseen ja lähti irti ilman liian suuria vahinkoja. Sitä sellaista, kun pujotin metsämansikan heinään ja tiesin, että siihen se mätänisi ennen pitkää. Sitä sellaista, kun taivas oli auki ja sieltä saattoi sataa päälleni mitä vaan. Kuten kultarahoja.

Breaking news. Kerron sinulle, mistä onni on tehty featuring Sukupuutot

asunnosta asuntomessualueella * saarekkeesta (muun muassa selllaisesta, joka on kaikilla kunnon ihmisillä keittiössä, mutta johon liittyy laajempiakin merkityksiä) * aurinkotuolista, "joka itse asiassa on day bed, jalat rottingista" * "muotoon leikatuista marjakuusista" * "automaattisesti syttyvistä sähkövaloista" * omaan hiileen puhaltamisesta

Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa

Onnen aakkoset, jatkoa:

saareke, Miele, aamiaiskaappi, Iittala, kesäkeittiö, tramppa [...] parisuhde, ystävyyssuhde, työsuhde, asiakassuhde, terapiasuhde  

Joo tiedän, että mainitsin saarekkeen jo toisen kerran, mutta tein sen ihan tarkoituksella, sillä saareke on erittäin oleellinen onnellisen elämän edellytys. Ja joo, nyt varmaan jo noiden edellä mainittujen juttujen avulla osaatkin rakentaa itsellesi onnellisen elämän. En veloita sulta mitään. Toistaiseksi.

En haluaisi kirjoittaa yhtäkään järjen sanaa, sillä olen so impressed (kuulostiks yhtään hienommalta, kun sanoin sen englanniksi?)

Sukupuutot kertoo siitä, mitkä kaikki kohdat on raksittava bucket listasta, jotta voi olla onnellinen. Jotta voi olla onnellinen yleisesti hyväksytyllä tavalla kaikkien kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien mukaisesti. Niinkun siis, että ei sovi tulla onnelliseksi siitä, että tuijottaa kaunista auringonlaskua, mutta se on ihan okei, jos siitä auringonlaskusta ottaa kuvan ja käyttää tarkoitukseen parhaiten soveltuvaa filtteriä.

Toivion kielessä kohtaavat banaali ja korkea tavalla, joka rapsuttaa pinnan pois arkisilta, loppuun asti kulutetuilta ilmauksilta. Näin banaalista tulee uuden sydän, sellainen palava sydänlanka, Ariadnen punainen seitsemän sisaruksen villalanka ja sen kunniaksi Impivaaraan rakennetaan ensimmäinen S-market. Mitä se nyt tähän kuuluu? No ei kuulu. Saa kai sitä kirjoittaa sellaistakin, joka ei kuulu.

Nyt menen kyllä siilipuolustukseen. Varmuuden vuoksi. Minkä varmuuden? No epävarmuuden.

Sukupuutot on terävä, kriittinen ja paikoin aivan hillittömän hauska tavalla, joka saa itkunauramaan. Se näyttää meidät meille, emmekä me ole kauniita ja rohkeita.

Erityisesti Toivion proosarunoja lukiessani minä riehaannun. Sarkasmi lävistää parodian, joka on ironian huonetta ja sukua. Ihanaa. Yltäkylläistä. Sivut ja sanat ja niiden välit vetävät minut viereensä ja kylkeensä kiinni ja minä hymyilen kuin Hangossa valmistettu keksi.

Sukupuutot kasvaa minussa runorakkaudeksi ja juuri nyt minulta ei mitään puutu.




Miia Toivio: Sukupuutot
85 sivua
Teos (2019)
Ulkoasu Jenni Saari

Kommentit

  1. Hienosti heittäytyvä teksti yhdestä viime vuoden ykkösrunokirjoistani (ja olen lukenut niitä paljon)! Normien mukainen onnellisuus, nuo kaikki sarkasmin, parodian, ironian kerrokset, itse taisin puhua vielä satiiristakin, ovat läsnä ja kaikessa tässä kirja tulee kuitenkin lähelle ja pysäyttää. Itsekin lainasin tuon hiileenpuhaltamiskohdan postauksessa, monitasoisen mainio kuten teos kaikkiaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli aivan mahtava. Ihan täysin sellaista runoutta, josta eniten innostun.

      Poista
  2. Tämä on todella hieno runokirja. Ja vielä parempi se on ääneen luettuna. Sain vinkin tähän itseltään Miia Toiviolta ja se toimii. Tosin vielä paremmalta se kuulosti runoilijan itsensä lukemana kun pääsin kuuntelemaan häntä Otavan kirjakaupassa. Lukekaa hyvät ihmiset tätä ääneen itsellenne ja muille. Kyllä kannattaa. Kiitos hienosta arviosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Olin tästä valtavan innoissani. En harmikseni tajunnut kokeilla ääneen lukemista, mutta kiitos vinkistä. Hankin tämän kirjan jossain vaiheessa itselleni ja kokeilen sitten, miltä se tuntuu ääneen luettuna.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä