Siirry pääsisältöön

Deborah Levy: The Cost of Living


As Orson Welles told us, if we want a happy ending, it depends on where we stop the story.

Luettuani muutama vuosi sitten Deborah Levyn romaanin Uiden kotiin (Swimming Home) tiesin, että olin löytänyt kirjailijan, jolta haluan lukea paljon lisää. Silloin en vielä tiennyt muun muassa sitä, että Levy on innokas uimari itsekin.

Nyt tiedän.

Levy hauskuuttaa lukijaa myös esittelemällä kuvitelmansa, jossa hän 70-vuotiaana tulee olemaan "legendaarinen auringonvaurioittama nero", joka on tunnettu siitä, että hänellä on tapana kirjoittaa uimapuvussa.



The Cost of Living avaa Levyn teosten syvempiä kontekstejä ja merkityskerroksia.

Kun Levy kirjoittaa, miten hän löysi paperilapun, jossa oli kenties hänen romaaninsa Hot Milk alku, minä tärisen innostuksesta. Tuntuu siltä, että olen todistamassa jotain maagista. Tämä on tietenkin hieman outoa, sillä tottakai Levyllä niin kuin muillakin kirjailijoilla on erinäisiä muistiinpanoja, joissa he ovat hahmotelleet kohtia tulevista romaaneistaan. Tästä huolimatta ajatus Hot Milkin "esiasteesta" tuntuu suorastaan järkyttävän intiimiltä. Tuntuu, että olen päässyt näkemään suurta salattua. Tuntuu, että olen päässyt todellisuuden sisälle ja sen sille puolelle, johon ihan oikeasti ei ole edes pääsyä.

The Cost of Living on teos, jonka lukemisen jälkeen tulen lukemaan myös Levyn fiktiivisiä tekstejä toisin kuin ennen. Tässä kirjassa pääsen käsiksi siihen, miten hänen kokemansa ja joku ihan yksittäinen havaintokin muuttuu kirjoitukseksi. Pääsen näkemään ajatusprosesseja ja tajunnan liikkeitä. Saan myös uusia näkökulmia niihin syihin, joiden vuoksi olin hämmennyksissä Levyn romaanin The man who saw everything kanssa.

The Cost of Livingissä Levy kirjoittaa

[t]he coexisting past and present was a technique I was starting to develop

Luulen, että kyse on juuri tästä menneen aikamudon ja preesensin yhdistämisestä, jota en osannut riittävän hyvin hahmottaa The man who saw everythingissä.

Hot Milkin tulkintaan saan lisäaineksia Levyn Medusa-myytin pohdinnoista. Tunnistin jo sitä lukiessani, että kyetäkseni uimaan syvemmälle kuumaan maitoon minun olisi perehdyttävä paremmin Medusa-myyttiin. En uskoakseni ole kovinkaan väärässä, jos väitän, että Hot Milkin tulkinnan kannalta on erityisen tärkeää pitää mielessä, mitä Levy kirjoittaa Medusan suhtautumisesta mieskatseeseen

The Medusa was a woman who was both very powerful and very upset. It was a peculiar myth about a woman who returns the male gaze instead of looking away, and it ends with her cruel beheading [...]



Levy muistuttaa, miten miehillä on usein tapana puhua niin omista kuin kaveriensakin vaimoista ja tyttöystävistä mainitsematta heidän nimiään. Näin he tekevät tietystä ihmisestä eräänlaisen yleisihmisen, jota kohtaan ilmaisevat samalla omistajuutta. Minun vaimoni, minun tyttöystäväni. Samaa puhetapaa olen kyllä huomannut naistenkin käyttävän, joskin se ei liene yhtä yleistä. Kummastusta se minussa kuitenkin aina herättää.

Ihana pieni pirulainen iskee Levyyn ja hän viittaa useaan kertaan teoksessaan erääseen tuttavaansa ilmaisulla The man who cried in the funeral.

Levyn teoksesta löytyy kosolti feminismiä, mutta usein se tulee esiin kaikkea muuta kuin isolla fontilla. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa se, kun hän kertoo juhlissa tapaamastaan itsekeskeisestä  miehestä

'He writes military biographies. War is his subject.'

Sinänsä "viaton" kuvaus, johon sisältyy intertekstuaalinen nyökkäys Virginia Woolfin kuuluisaan huomioon, miten tärkeitä kirjoja ovat aiheensa puolesta miesten kirjoittamat sotakirjat.



Levy kirjoittaa omasta elämästään, mutta tämä ei tarkoita, että hän olisi yksi yhteen teoksensa subjekti. The Cost of Livingin nainen on lähellä häntä itseään, mutta ei kuitenkaan hän.

[a]n I that is close to myself and yet is not myself





The Cost of Living tuo harvinaisen paljaasti esiin, miten joku hyvin arkinen havainto kasvaa kokoa ja muuttuu osaksi kirjoitusta. Tämän voisi sanoa vaikka niin, että aineksilla sinänsä ei ole väliä, vaan sillä, mitä niistä tehdään.

Yksityiskohta voi kantaa mukanaan valtavaa määrää merkityksiä. Tämä tulee ilmi myös siinä, miten jokin tietty asia tai esine voi "viedä" ihmisen suoraan menneisyyteen. Se voi kantaa mukanaan vuosia, olla tiivistymä kokonaisesta aiemmasta elämänjaksosta. Levy käyttää tällaisesta asiasta/esineestä ilmausta "luoti menneisyyteen". Tämä luoti ei kysy lupaa, vaan katapulttaa ihmisen välittömästi aiemmin koettuun.

Minun luotini menneisyyteen on italialainen valkosipulipuristin.






Deborah Levy: The Cost of Living
187 sivua
Hamish Hamilton (2018)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä