Tästä on vaikea kirjoittaa.
Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset runodokumentoi häntä ja hänen perhettään kohdanneen suruista suurimman: lapsen kuoleman. Teos oli yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista.
Tämänilmaisia lukiessani surusta tulee ilmaa, jota hengitän. Huomaan pakonomaisesti ajattelevani, miten runoilija on pystynyt kirjoittamaan tämän kokoelman. Tämän surun. Miten hän on kyennyt tekemään sen niin, että vaikka kaikki sanat on surun läpi kirjoitettu on kokoelmassa myös huikaisevan puhdasta, elämän synnyttämää iloa ja vastustamatonta lämpöä.
Kaikesta huolimatta kaikki jatkuu.
Mukaan lukien elämä.
Isoveljen kautta Isoaron runoihin puhaltuu vilpittömintä mitä on.
Isoveljen, joka "teippaa oveen lapun", johon hän on kirjoittanut "EI KUKIA KIITOS." Isoveljen, joka hautausmaan sijasta haluaisi mennä Ikeaan. Isoveljen, jonka mielestä nyt voitaisiin muuttaa takaisin vanhaan kotiin.
Sadut kirjoittuvat Tämänilmaisissa uusiksi. Kultakutri, Punahilkka. Kolme pukkia.
Älä minun sarviini survoudu,
olen keskikokoinen suru,
kohta kolistaa lankkuja veljeni,
kauheampi kuin kuunaan saatat kuvitella.
Tämänilmaisissa on monia rekistereitä. Kalevalalaisesta rytmistä muistuttavat runot liittävät ne osaksi surun vuosisataista kiertoa. Laskevat surun surun päälle kuin surusta voisi tulla talo, joka pikku hiljaa murtuu ja muuttuu kodiksi, jonka vakituinen asukas suru ei enää ole, vaikka onkin sen jokaisessa huoneessa, nurkassa ja sängyn alla.
Kaikki näissä runoissa kertoo omalla tavallaan Veikosta, joka meni pois.
Isoaron runoissa on metatasoja, jotka tuovat niihin uutta ilmaa. Isoveljen ylle kirjoitetaan kurahousut ja isoveljen pieni käsi liitetään sanojen avulla äidin käteen.
Voisin lisätä vielä vuodenkierron, annostella valoa
kuin vuorokauden himmentimellä varustettu katkaisin,
mutta nyt en ehdi kirjoittaa enempää
isoveli tarvitsee
Isoveli itsekin vielä pieni kantaa arkea ja sen jatkumista.
Tämänilmaiset on minulle myös luontokokemus. Ihminen suurimman armoilla. Vuorenseinämät jyrkät, kiipeilijää hyljeksivät. Kuluu päiviä ja kuukausia ja ihminen on päätynyt - todennäköisyyksiä uhmaten - vuoren korkeimmalle kohdalle, josta näkyy tulevaisuutta.
Tämänilmaiset on tunturipurovettä. Lopullisen kylmää, kirkkaista kirkkaimpaa, kuun valon varoen kristalloimaa.
Tämänilmaiset on kielellisesti upea ja täyteläinen. Modernisti arkaaisen ikiaikainen. Niin kuin ennen niin myös nyt oma yksityinen suru kaikissa meissä. Sellainen yhteinen nimittäjä.
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
83 sivua
Aviador (2019)
Kamalan kaunista ja niin murheellista! Tulee pala kurkkuun. Sitä pitää vastustaa, koska muutenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sen herkemmässä on liikutus ja lopulta vollottaa kaikesta ympärillään näkemästään ja lukemastaan, ihan mimosana. Hienoja runoja.
VastaaPoistaTämä kokoelma on todella hieno ja on vaikea sanoa tästä mitään, kun kaikki mitä sanoo tuntuu hölmöltä. Mulla oli tämä teksti luonnoksena vaikka kuinka kauan, kun odotin, että keksisin miten ilmaista niitä tunteita, joita tämä kokoelma herätti. En vaan millään keksinyt.
Poista