Siirry pääsisältöön

Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku


Stig debord!

Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi.

Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille.

Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile.



Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle.



Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen siihen asiantilaan, että minusta on tullut ihminen, joka on lukenut Rakas kapitalismi pilkun eli olisin peruuttamattomasti asiantilassa, jossa en enää voi lukea Rakas kapitalismi pilkkua ensimmäistä kertaa.


Santanen on hankkinut kannuksensa runoilijana alatyyppiä setelirunoilija. Hänen runouttaan tuntevana minulla oli odotuksia tämän novellikokoelman suhteen. Ne täyttyivät.



Rakas kapitalismi pilkku sisältää novelleja, tuotteita ja lisää tuotteita. Graafisen värikkäistä kohtaamisista emme onneksemme tässäkään teoksessa pääse eroon. Emme myöskään köyhästä,. Emme erityisesti "jättikokokoisesta punaisesta köyhästä muoveissa." Onneksi sentään muoveissa, että jättikokoisen punaisen köyhän köyhyys ei pääse tarttumaan. Olisihan se kovin onnetonta, jos se pääsisi leviämään esimerkiksi eiralaisilla kaduilla. Tai Kauniaisissa.

Santanen ei anna lukijan vaipua sen kaltaiseen fiktion lumoon, jossa olisi mahdollista unohtaa lukevansa fiktiota. Jossa imeytyisi osaksi teosta niin, että unohtaisi oman arkipäivänsä. Ehei! Santanen viskaa lukijan naamaan representaatiot, joiden takaa on turha etsiä mitään oikeaa tai aitoa, koska ne katosivat jo kauan sitten.

Tavaraa sinun on haluaminen ja sen jälkeen lisää tavaraa.

Guy Debord totesi jo vuonna 1967, että "tavara näyttää todelliselta, ainoalta konkreettiselta tosiasialta, johon tarttua." Sittemmin tavara on yhä tavarallistunut.

Koneisto namittelee köyhillä - ei siksi, että köyhät maistuisi hyvältä, vaan siksi, että kun köyhien luut menee rikki ja poikki koneiston hampaissa siitä lähtee ääni, joka on suloinen koneiston korvissa.
Köyhät ei lopu kesken. Mikä onni Koneiston kannalta.



Teoksen etukannessa on kirjaimet M ja I, takakannesta taas löytyy R, joista yhteenluettuna syntyy MIR eli venäjänkielinen maailmaa tarkoittava sana. Rakas kapitalismi pilkku pusertaakin kansiensa väliin koko nykyisen maailman. Ottaa sen ikään kuin vangiksi ikään kuin luupin alle.


Santasen tekstiä häiritsevät erinäiset koodit ja systeemit. Koodit voisi tulkita esim. köyhiksi, jotka ikävällä tavalla häiritsevät rikkaiden elämää. Onneksi aina voi kääntää selkänsä, sillä selän takana köyhät lakkaavat olemasta.

Välillä teksti huutaa. Kiljuu isoilla kirjaimilla sivu toisensa jälkeen. Huudon voisi tulkita niin, että köyhät siinä mekastavat niillä kun tuppaa olemaan inhottavan kirkuva ja kova ääni, jos ne jaksaa huutaa. Usein ei onneksi jaksa.

Köyhät on sitkeitä ja joskus myös nerokkaita. Erityisen sitkeitä ja nerokkaita ovat erinäiset kulttuurin parista leipäänsä etsivät, kuten vaikka erään Santasen kokoelman novellin tyyppi, joka on keksinyt toimeentullakseen esittää kanaa. Kiva juttu, niin ei tarvii käydä luukulla. Tosin kovin vaikea kanamiehen on saada työstään palkkaa, mut hei pitäiskö siitä tosiaan maksaa, että joku esittää kanaa? Pitäiskö kulttuurialan tyypeille kaiken maailman vapaalancereille ylipäätään maksaa yhtään mitään, kun ne ei tee mitään oikeeta työtä?

Jos asian arvoa ei voi mitata rahassa, onko sillä arvoa ollenkaan?




Rakas kapitalismi pilkusta löytyy 18 sivun pituinen NURMENVIHREÄstä koostuva versaalirääkäisy, joka saattaa hyvinkin representoida myllypurolaista ruokajonoa, josta näin kerran kuvan you tubessa. Juma, niitä oli paljon. Ne näytti melkein ihmisiltä. Ne pilas koko maiseman.

Minne köyhät voisi karkottaa mieluusti jonnekin saareen, jossa ne saisi huutaa keskenään miksi tarpeeksi isoa saarta tähän tarkoitukseen ei löydy otanpa lasin skumppaa. Mut jos köyhiä ei olis niitä pitäis tehdä lisää, koska niitä pitää olla koska ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikki on rikkaita ja onnellisia.



Rakas kapitalismi pilkku on moderni luokkaromaani, jos sen sellaiseksi määrittelee. Tunnen halua tämänkaltaiseen määrittelemiseen.

Lopuksi ajattelen, että ei maailma ihan täysin toivoton paikka ole. Ei niin kauan, kun meillä on esimerkiksi Eino Santanen.





Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku
201 sivua
Teos (2020)


Kommentit

  1. Aamen. Kiitos maailmankaikkeudelle Eino Santasesta! :D Kirjoitit niin tyhjentävästi, että siihen ei ole mitään lisättävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se vaan ihanaa, että meillä on Einoa, joka estää meitä vaipumasta totaaliseen synkkyyteen tässä maailmanmenossa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän