On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin:
Tämä ei ole kirja, joka tietää.
Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää.
Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta.
Sillä.
Kyllä.
Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista.
Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa.
Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta?
Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuotta eli aina siitä lähtien, kun yliopistolla osallistuin luentosarjaan, jossa käsiteltiin Judith Butlerin teosta Hankala sukupuoli (Gender Trouble).
Miten paljon tuskaa yksi käsite voikaan tuottaa ja miten vaikea siitä on päästä eroon. Olen käyttänyt lukuisia tunteja sellaisen maailman kuvittelemiseen, jossa sukupuolta ei olisi olemassa tai jossa siihen ei ainakaan liittyisi minkäänlaisia valta-aspekteja.
Miten puhua jostakin, josta puhumiseen ei ole kieltä? Muunsukupuolisuudelle on vähän sanoja. Se on, kuten Viljanen kirjoittaa "aavemaista, ontologisesti huojuvaa." Miten päästä käsiksi asiaan, joka on ikään kuin kielen ulkopuolella?
Viljasen seuralaisina toimivat hänen teoksessaan mm. Hélène Cixous, säveltäjä Robert Ashley, muusikko Tricky ja queerfeministi Emilia Kokko.
Huomasit varmaan, että kirjoitin edellä olevien henkilöiden nimen eteen heidän ammattinsa tai muun selittävän ilmauksen, koska ajattelin, että he eivät välttämättä ole kaikille tuttuja. Cixous'n kohdalla en tehnyt niin, vaan luotin siihen, että hänet tunnetaan. Näin tehdessäni myös luokittelin ja typistin. En voinut välttää sitä, koska kieli toimii niin, että määreillä ja tietämisellä on junttaava funktio.
Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimiä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää.
Käsittämisen vaatimus elää vahvana kulttuurissamme. Itse olen törmännyt siihen erityisen usein runouden kohdalla. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että runoja ei lueta, koska niiden käsittämättömyys herättää liikaa vaikeita tunteita, joille niillekään on hankala antaa nimeä.
Taustauskomuksena on, että jos jokin voidaan nimetä, se on oikeampaa - ikään kuin enemmän olemassa. Tuntuu turvallisemmalta olla kohtaamatta sitä, mikä on "varjoja, usvaa".
Viljasen teos on hyvin henkilökohtainen. Jopa niin, että minua pelottaa hänen puolestaan. Pelottaa, että joku hyökkää hänen kimppuunsa ja käyttää Viljasen kirjoittamaa häntä vastaan loukatakseen.
Teoksen rakenne on erityisen komea. Kuljetaan ovista ja liikutaan huoneissa. Välissä on käytäviä, jotka johdattavat toisesta tilasta toiseen. Käytävät koostuvat proosarunomaisista teksteistä, jotka eivät selity millään yhdellä tietyllä tavalla.
Käytävät ovat täynnä mahdollisuuksia. Niiden avaruus kietoutuu ympärille.
Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta
141 sivua
Poesia (2020)
Kansi: Tiina Lehikoinen
Kommentit
Lähetä kommentti