Koko Hubara: Bechi

Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat?  Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen.

On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että fanittaja ei lue sitä mitä on kirjoitettu, vaan hän vahvistaa lukiessaan omaa fanitustaan, jonka kautta hän luo identiteettiään ja liittää itseään osaksi viiteryhmää, johon kuuluminen on hänelle tärkeää. Ja ei, fanittamisessa ei ole mitään pahaa, usein päinvastoin se on vallan hurmaavaa ja itsekin nautin siitä suuresti. Tämä ei silti tarkoita, etteikö fanittaminen sokeuttaisi lukijaa. 

Kirjalliset fanittajat ovat valtaosin tyttöjä ja nuoria naisia ja kaipaisimme kipeästi fanittavia poikia ja nuorukaisia, jotka postaisivat sydämiä instagramiin luettuaan fanittamansa tekijän teoksen.

*

Jätän tähän siemenen.

*

Ja nyt: tyhjentäkäämme itsemme ja siirtykäämme Bechiin.

*

Mun on helpompi ja parempi olla mutsin kanssa silloin, kun se on kielteisessä mielentilassa, kuin silloin kun se yrittää olla tyyni ja äidillinen. Mikä tahansa mielipaha käy, vaikka nyt sitten tämä ihana, tuttu närkästys. Mikä tahansa paitsi hysteerinen omistautuneisuus, kivuus ja hyvyys, empatia ja lempeys, kiinnostuminen ja kiintymys, koska ne on valhetta. Pettymys on totta.

Bechi kertoo Bechistä, hänen äidistään Shoshanasta ja Shoshanan äidistä Rivkasta. Äitien ja tyttärien kompleksisista suhteista, joissa on samaan aikaan liikaa ja liian vähän. Jotka pursuavat, hyhmääntvät, eivätkä järjesty. Ovat haisevia ja kompostisia ja joihin on katuliidulla kirjoitettu: every daughter kills the mother she loves.

Suomeen voi tulla laivalla tai lentokoneella. Tai rakkaudella, kuten kävi jemeninjuutalaiselle Shoshanalle, kun hän tapasi suomalaisen Hannun. Shoshana ruumiillistaa kahta: hän on hyvä Shoshana ja paha Sha'ame. Jälkimmäistä nimitystä hänestä käytti hänen äitinsä.

Shoshana on frankofiili, jonka Pariisin unelmat ottavat sijoituspaikakseen Helsingin. Hän on kirjailija ja äiti. Hän on nainen, jota hänen oma äitinsä ei ottanut syliin tai sanonut rakastavansa. Tämänkaltainen puute jättää jälkensä ihmiseen ja tiedän valitettavan hyvin, mistä puhun. Myöhemmin se voi ilmetä niin, että haluaa säästää oman tyttärensä vastaavilta kokemuksilta liiankin kiihkeästi. Saattaa huolehtia liikaa. Niin paljon, että rakkaus omaa tytärtä kohtaan uhkaa muuttua tukahduttavaksi.

Sellaisen äidin tyttärenä kapinoimisesta voi tulla työ. Bechi huutaa 

sä olet vitun ruma ja tyhmä äiti, mä vihaan sua, mä muutan pois ja tapan ja kuolen ja satutan ja toivon että mua satutetaan

 

ja repii itseään irti äidistään. Hubara kuvaa, miten Bechin on pakko rakentaa kuilu äidin ja itsensä välille. Bechi ei näe sitä, minkä lukija näkee: sen valtavan rakkauden, joka äidin ja tyttären välillä on huolimatta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja se välillä saakin.

Ketä voisi vihata kiihkeämmin kuin äitiään? Tällainen lause on helppo kirjoittaa tyttärenä. Äitinä se saa kauhun valtaan. Lukiessani Bechiä olen äiti ja tytär niin kuin oikeassa elämässänäkin olen. Oman vihani tunnistan, mutta en sitä, joka kohdistuu minuun. Ehkä tässä on niin arka paikka, että en pysty näkemään, en kuulemaan. Ehkä tässä on narratiivi, joka ei toteudu yhtä väkivaltaisena kaikissa äiti-tytär -suhteissa. Ehkä tässä on haluttomuuteni nähdä asioita, kuten ne ovat. Ehkä tässä on niin paljon kaikenlaista, jonka kanssa on helpompi elää, kun sille ei anna nimeä.

Bechi kokee, että äidillä olisi paremmin, jos tytärtä ei olisi. Hän näkee äitinsä kirjoittamassa ja miten tämä silloin "näyttää paremmalta" , on enemmän sellainen kuin on kuin mitä hän on äitinä. Bechi ei tiedä, että hän itse on se ainoa asia elämässä, jota hänen äitinsä ei koskaan kadu. 

Lapsi on ainoa asia, joka merkitsee Shoshana Meriluodolle yhtään mitään, mukaan lukien hänen oma elämänsä.

 

Miksi ollaan hiljaa? Miksi ei puhuta? Miksi ei ole kieltä, jonka avulla ylittää se kuilu, joka Shoshanan ja Bechin välillä on?

Tätä tekstiä on haavaista kirjoittaa, koska äiti-tytär -asiat ovat aluetta, johon en haluaisi lainkaan astua. Hubaran luoma kuva äitien ja tyttärien välisistä suhteista ei ole kovin toiveikas. Miksi olisikaan, sillä onhan se hirmuinen prosessi, että joku ensin kehittyy toisen ruumiin sisällä ja joutuu sen jälkeen kiskomaan itsensä irti, rakentamaan itsensä ihan omana yksilönään. Sellaiseen prosessiin elämän tarjoamat vuodet eivät välttämättä edes riitä. Sellaisessa prosessissa viha voi olla välttämätön katalysaattori. Sellainen viha vaatii, että tyttären on suhtauduttava äitiinsä ylimielisesti ja ruokittava omaa tunnettaan siitä, että kun hän itse tulee äidiksi hän ei tule tekemään samoja virheitä kuin oma äitinsä.

Hubaran romaani etenee Shoshanan ja Bechin näkökulmien kautta. Shoshanan osuudet on kirjoitettu kursiivilla, joka korostaa hänen identiteettinsä liikettä ja paikkaa kulttuurien välissä. Mikään tavallinen maahanmuuttajakuvaus 'Bechi' ei ole, eikä se tarjoa maahanmuuttajuutta ensisijaisena Shoshanaan tutustumisen tapana.

Bechin osuudet on kerrottu puhekielisenä minäkerrontana. Hänen energiansa ja nuoruudenraivokas puhetapansa toimivat tapaamispaikkana, jossa kohtaavat hänen äitinsä kirjoittama romaani Shoshana Ayin. kävi täällä sekä sen "kantaäiti" Anja Snellmanin esikoisteos Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981).

Ajat muuttuvat, nuoruus ei. Samat huutoa Bechin kanssa huutaa Shoshana Jemenissä ja Sonja O. Helsingin Kalliossa.

Shoshanan ja Bechin osuuksien eri kerrontatavat ja tekstityypit korostavat kohtaamattomuutta heidän välillään. 

Sukupolvien välillä tapahtuu valumista ja toistumista. Niiden välillä on ketju, jota on hankala nakertaa rikki. Kun tuntee Shoshanan äidin Rivkan on helpompi ymmärtää, miksi Shoshana käyttäytyy niin kuin hän tekee ja kun tuntee Shoshanan pääsee käsiksi Bechin käytöstä ruokkiviin syihin. 

Se vaan, että tätä samaa tietoisuutta nämä naiset itse eivät voi saavuttaa. Siihen kiinni päästäkseen on oltava ulkopuolella ja juuri tässä taitaa olla se kohta, joka usein tekee äitien ja tyttärien välisistä suhteita niin haastavia ja sekavia. Kummatkin kun ovat jatkuvasti sisäpuolella.

Behissä on ilmentymiä rasismista, mutta rasismin kuvaus ei ole sen kannalta keskeistä. Tämä on huomionarvoista. On tärkeää kuvata tummaihoisten ihmisten elämää muutoinkin kuin rasismin kautta. Kuvata sitä elämänä niin kuin kuvataan kenen tahansa ihmisen elämää.

Luin Bechin tietoisen ankarasti, enkä antanut Hubaraa kohtaan tuntemani ihailun tulla väliin. Itse asiassa pyrin pitämään tekijän irti teoksestaan niin täysin kuin mahdollista. Siksi kun sanon, että Bechi on erittäin kiinnostava teos ja kielellisesti notkea minä todellakin tarkoitan sitä. Mitä kieleen tuleen haluan mainita ihan erikseen teoksen epilogin, jossa kuvataan Rivkan elämää ja jossa tekstin välissä tuikkivat tähtien lailla hebreankieliset ilmaisut.

Koko Hubara: Bechi

208 sivua

Otava (2021)