Siirry pääsisältöön

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme


Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan. 

Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.   


Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät?


Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy.

*

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija. 

Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisältää useita niin järkyttävän hienoja lauseita, että huomaan kirjoittavani niitä ylös ihan pelkästään siitä silkasta ilosta, että käteni saa kirjoittaa samat sanat kuin mitä Vuong on kirjoittanut. Niin tehdessäni siirrän itseeni kauneutta, siirrän veristä raakaa ja kuolemaa. Siirrän sitä, mistä rakentuu elämä, joka ei edes lauseen alussa saa osakseen isoa alkukirjainta, vaikka olisi kohtuullista käyttää isompaa kirjainkokoa kuin paperille mahtuu.



Lyhyt maallinen loistomme on Pikkukoiraksi kutsutun pojan kirje äidille, joka ei osaa lukea. Poika kirjoittaa menneisyyttään, isoäitiään, äitiään, itseään. Hän kirjoittaa muistoja Vietnamista, sodasta, väkivallasta, traumoista. Hän kirjoittaa rakkauttaan Trevor-nimiseen poikaan.

Kirjoittaminen on paitsi tuomista nähtäväksi, myös huomiotta jättämistä, unohtamista. Se on sekä ylös nostamista että hautaamista. Välimerkit tulta, joka nuolee ruumiin luihin asti.


Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.


Se saa ehkä alkunsa siitä, mitä isoäiti kokee Vietnamissa. Tapahtumat, joka sekoittavat mielen kuin keiton, joka porisee liedellä vuodesta toiseen.

Väkivalta, joka valuu isoäidiltä tyttärelle. Puristuu tämän nyrkkeihin ja saa tyttären sulkemaan poikansa kellariin. Tekee tyttärestä sokean pojan tarpeille, ja niin poika pakenee rakkauteen, pakenee Trevoriin. Käsittelee kokemaansa väkivaltaa seksuaalisen väkivallan ja sen tarjoaman nautinnon kautta. Alistuminen on kontolloitua, eikä vaadi poikaa luopumaan subjektiudestaan. Ehkä siksikin, kyse on kuitenkin enemmän rakkaudesta kuin jostain muusta.

Ehkä kyse kuitenkin on eniten tästä:


Ja minä todella halusin, että hänen katseensa kiinnittäisi minut maailmaan, jossa tunsin vain puoliksi olevani.


Kun siihen astisen elämänsä näkymättömänä elänyt tulee näkyväksi, mitä muuta se voisi olla kuin valtavaa? Mitä muuta siinä tilanteessa olisi mahdollista tehdä kuin rakastua häneen, joka näkyväksi tulon on saanut aikaan? Miten muuten väkivaltaan tottunut näin ison asian voisi kohdata kuin kivun kautta?



Vuongin kertomana tarina liikahtelee kuin vesi. Se kulkee nykyisyyden pinnalla ja virtaa pitkin menneitä vuosia, törmää isoäitiin ja tämän elämään Vietnamissa, pysähtyy sen kellarin kynnykselle, johon äiti pojan sulkee. Puskee läpi ladonoven kuin sadun susi ja kiertää syliinsä toisiinsa kiinnittyneen pojan ja Trevorin. Tekee maltillisen suihkulähteen siihen kohtaan, jossa isoäiti henkäisee viimeisen kerran. Kuljettaa mukanaan sotaa, joka ei pääty.


En tiennyt, että sota eli yhä sinussa tai että kerran ihmiseen mentyään se ei lähde koskaan pois.


Sota kuin pojan rakkaus Trevoriin.


Halu vaati minut itselleen, ja sen puhdas tarve risti minut.


Lyhyt maallinen loistomme on lähikuvausta, joka käyttää hyväkseen vieraita ja yllättäviä kulmia. Se uhmaa tarinan koossapysymisen lakeja, mutta on jatkuvasti Vuongin täydellisessä hallinnassa. Se muuttuu runoksi ja rakkauden lauluksi. Se palaa takaisin, se sulautuu muistojen välähdyksiin. Se jysähtää siihen kohtaan, kun poikaa kertoo äidille homoudestaan. 

Se puhuu sinälle, josta en tiedä, kuka sinä on. Se säilyttää arvoitusta kuin kallisarvoista korua, joka on veressä ja vedessä uitettu. Se kuljettaa itsessään vierautta ja painaa sen vasten lukijan rintaa kuin leimamerkin. Se pysäyttää kaiken ympärillään ja kysyy kuin kämmenen läpi lyöty naula.


Äiti, eikö se ole surullisinta koko maailmassa? Pilkku, joka pakotetaan pisteeksi?


Vuongin lauseiden kauneus on jäähyväiskukkien kauneutta, kappeliin siilautuvaa valoa, jonka Tero Valkosen käännös hienosti välittää. 

Veri on viiniä pullossa veistoksen kaltaisena. Pullossa, jonka Vuong rikkoo. Ja ne pisarat. Ne valuvat romaanin sivuilta ylleni, enkä pyyhi niitä pois.

Lyhyt maallinen loistomme viettelee lukijansa. Se on epifaniaa, joka ei lopu.



Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

268 sivua

On Earth We're Briefly Gorgeous

Suomentanut Tero Valkonen

Teoksen ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kustantamo S&S (2021) - kiitos kirjasta!

Kommentit

  1. Tämä oli kyllä hieno teos! Ehkä minunkin olisi pitänyt lukea se hieman hitaammin, jotta olisin voinut makustella kaikkia vertauskuvia ja kirjan kaunista kieltä vähän paremmin. Nythän kävi niin, että en aivan kaikkea ymmärtänyt ja välillä tipuin kärryiltä. Mutta kai sekin kertoo jotain, että kirjan viimeisen sivun lukemisen ja takakannen sulkemisen jälkeen minut täytti kaipaus, tunne että haluaisin itkeä. Mutta en kuitenkaan itkenyt. Jotain kirja minussa kyllä siis liikautti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j