Siirry pääsisältöön

Kaija Rantakari: Salit


Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä. 

peilaan itseäni vernissasta

Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn 

sen yhden naisen eteen, 

jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua. 

Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan. 

Sitä ei voi kukaan estää. 

Pääni sisällä hän on kokonaan minun.

*


Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa. 

Stendahlin syndrooma par excellence. 



Päihtyminen teoksen edessä. 

Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.

Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole. 

Vielä nyt roolit ovat näin. 

Ne johtavat harhaan.


olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,

vuosiksi sivuun laskostettu uni

nyt kaikkien nähtäväksi levitetty


*

Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy. 

Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.

Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.


olen kireää punaista ja

haluan viiltää itseni

vapaaksi kaulasta ranteeseen



*

Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu? 

Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.

Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?

Tuossa hän menee. 

Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein. 

Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.


yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria

yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa

[...]

yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien

yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä 


Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota. 

Että niistä ei halua toipua. 

Että toipuminen olisi liian kivuliasta. 

Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.


Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi. 

En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä. 

Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa. 

Melaina kholee.


*

Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet. 

On halua. 

On halua, joka ei täyty. 


Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?

Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.  

Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.

Huomaan sen kyllä. Sen

miten


taivutat ruumiistasi maljan,

jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan


*


Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana. 

Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen. 


lisään tänne vielä kourallisen pimeää

ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa

 

Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä. 

Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.


Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.




Kaija Rantakari: Salit

103 sivua

Poesia (2021)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän