Siirry pääsisältöön

Kaija Rantakari: Salit


Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä. 

peilaan itseäni vernissasta

Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn 

sen yhden naisen eteen, 

jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua. 

Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan. 

Sitä ei voi kukaan estää. 

Pääni sisällä hän on kokonaan minun.

*


Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa. 

Stendahlin syndrooma par excellence. 



Päihtyminen teoksen edessä. 

Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.

Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole. 

Vielä nyt roolit ovat näin. 

Ne johtavat harhaan.


olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,

vuosiksi sivuun laskostettu uni

nyt kaikkien nähtäväksi levitetty


*

Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy. 

Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.

Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.


olen kireää punaista ja

haluan viiltää itseni

vapaaksi kaulasta ranteeseen



*

Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu? 

Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.

Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?

Tuossa hän menee. 

Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein. 

Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.


yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria

yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa

[...]

yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien

yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä 


Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota. 

Että niistä ei halua toipua. 

Että toipuminen olisi liian kivuliasta. 

Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.


Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi. 

En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä. 

Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa. 

Melaina kholee.


*

Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet. 

On halua. 

On halua, joka ei täyty. 


Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?

Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.  

Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.

Huomaan sen kyllä. Sen

miten


taivutat ruumiistasi maljan,

jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan


*


Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana. 

Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen. 


lisään tänne vielä kourallisen pimeää

ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa

 

Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä. 

Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.


Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.




Kaija Rantakari: Salit

103 sivua

Poesia (2021)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j