Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä.
peilaan itseäni vernissasta
Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn
sen yhden naisen eteen,
jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.
Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan.
Sitä ei voi kukaan estää.
Pääni sisällä hän on kokonaan minun.
*
Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa.
Stendahlin syndrooma par excellence.
Päihtyminen teoksen edessä.
Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.
Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole.
Vielä nyt roolit ovat näin.
Ne johtavat harhaan.
olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,
vuosiksi sivuun laskostettu uni
nyt kaikkien nähtäväksi levitetty
*
Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy.
Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.
Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.
olen kireää punaista ja
haluan viiltää itseni
vapaaksi kaulasta ranteeseen
*
Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu?
Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.
Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?
Tuossa hän menee.
Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein.
Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.
yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria
yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa
[...]
yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien
yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä
Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota.
Että niistä ei halua toipua.
Että toipuminen olisi liian kivuliasta.
Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.
Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi.
En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä.
Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa.
Melaina kholee.
*
Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet.
On halua.
On halua, joka ei täyty.
Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?
Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.
Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.
Huomaan sen kyllä. Sen
miten
taivutat ruumiistasi maljan,
jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan
*
Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana.
Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen.
lisään tänne vielä kourallisen pimeää
ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa
Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä.
Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.
Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.
Kaija Rantakari: Salit
103 sivua
Poesia (2021)
Kommentit
Lähetä kommentti