sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Katri Naukari: Yhden puun tuho


Katri Naukarin Yhden puun tuho on kunnianhimoinen esikoisteos, joka käsittelee yksilön tempoilua nautinnonhalun ja siitä aiheutuvan ympäristöahdistuksen välillä. Teoksen päähenkilö haluaa matkustaa,  mutta ääni hänen takaraivossaan ei lakkaa muistuttamasta, että matkustamalla tuhoamme ympäristömme ja sen myötä tulevaisuutemme.


Havittelen itsekästä nautintoa ja aivoissa hurisevaa dopamiiniryöppyä, vaikka tiedän, että toimintani saa aikaan kärsimystä ja tuhoa toisaalla.

 

Yhden puun tuhon minäkerronta houkuttaa lukijaa ajattelemaan, että "minä" on Naukari itse. Muistelisin kuitenkin jostakin lukeneeni, että näin ei ole, vaan teos on fiktiota. Koska teos on vahvasti esseemäinen, asettuu fiktio sen yhteydessä erikoiseen kulmaan. Fiktion kautta kirjoitettu esseistinen romaani. Miksipä ei.


Minäkertoja haluaa luoda itselleen luontohistorian ja sitä rakentaakseen hän matkustaa Japaniin. Teoksesta välittyy sekä ajatus että saman ajatuksen kritiikki sitä kohtaan, että ihmisellä tulee olla oikeanlainen suhde luontoon ja että sitä on jotenkin huonompi, jos tällaista suhdetta ei ole. Lienee jonkinasteinen suomalaiskulttuurinen oletusarvo, että juuri meillä suomalaisilla pitää olla vahva luontosuhde. Tätä vasten on radikaalia kirjoittaa:


Minä en kuitenkaan ole luontoihminen. Pelkään luontoa yhtä paljon kuin kuolemaa.


Kuten Riikka Kaihovaraa tuo teoksessaan Villi ihminen (Atena) loistavasti esiin, ei luonto ole kiva koriste-esine, eikä se välitä siitä, miten ihmisellä menee. Se ei ole ihmisen suhteen hyvä tai paha, vaan välinpitämätön. Naukari puolestaan muistuttaa, että luontokokemuksesta ja -suhteesta on tullut yksi bullet lisää ns. oikein tekemisen listaan. 

Näin ei ole aina ollut, vaan aiemmin metsässä kävely, kuten Naukari kirjoittaa, oli "vain" metsässä kävelyä sen sijaan, että se olisi ollut osa itsensä hyväksi positiointia. On käynyt yhä vaikeammaksi tehdä siinä mielessä viattomia luontotekoja, että niillä ei olisi sen suurempia tarkoituksia.

Nykyihmisen luontokokemukset ovat muuttuneet tarinaksi, jonka avulla tuomme esiin ja rakennamme itseämme. Niistä on tullut jotakin arkielämästä irronnutta erityistä, jota mieluusti jaetaan somessa. Katsokaa, minä olen kansallispuistossa. Minä olen hyvä ihminen. Minä en jätä roskia luontoon. Katsokaa, miten kaunis tämä filtterin avulla luomani maisema on!

Luonnosta on tullut objekti ihmisen tarpeita varten.


Havainnoin tuttujen luontoympäristöjen viehättävyyttä tunnistettavien elementtien, kuten kuvattavuuden, tunnelmallisuuden tai kulttuuristen konnotaatioiden perusteella.


Naukarin teoksen kiistattomia ansioita on, että se purkaa sitä tarinaa, jota luonnosta ja siellä koetusta on alettu luomaan. Yhden puun tuho ei ole päähenkilön sankaritarina. Se näyttää kokijansa epävarmuuden ja ristiriitaisuuden, eikä kaihda tuoda esiin niitä puolia, joita moni pitäisi hävettävinä tai ei ainakaan sanoisi ääneen.

Naukari kirjoittaa myös kapitalismin ja luonnon välisestä suhteesta, jossa edellinen on ottanut sujuvasti hyväksikäyttäjän roolin. Yksi tämän asian hulluimpia puolia ovat esimerkiksi USA:n kansallispuistot, jotka on rakennettu luontoarvoista ja eläinten reviireistä välittämättä. Niiden infrastruktuuri on luotu ihmistä varten ja niihin on tottakai päästävä helposti autolla.

Yhden puun tuhossa päähenkilö kokee somen vaikuttavan asioiden haluamiseen - oli kyse sitten vaatteista, kauneudenhoidosta tai matkustamisesta. Hän ei ole ajatustensa kanssa yksin. Emme ole immuuneja tai ainakin on nähtävä erityistä vaivaa, että emme lankeaisi somen tyrkyttämiin houkutuksiin. 

Uskon, että jossakin vaiheessa raja tulee vastaan ja ennustan, että niiden ihmisten määrä, jotka luopuvat someista tulee kasvamaan. Haluaisin itsekin kuulua somettomien joukkoon, mutta vielä toistaiseksi en ole pystynyt luopumaan muusta kuin Facebookin käytöstä. Se tosin kävi varsin kivuttomasti.

Kapitalismi on "palkannut" somen agentikseen ja keksit tuovat jatkuvasti silmiimme tuotteita, joista emme ole aiemmin välttämättä edes tienneet, mutta joita yhtäkkiä huomaamme kiivaasti haluavamme. Tai. Ehkä sinä taaplaat tämän kuvion paremmin. Minulla on sen suhteen välillä vaikeuksia. Ja taas mietin Oscar Wilden kuuluisaa lausetta, jonka mukaan voimme vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.

Materialistinen elämäntapa vie kohti tuhoa. Koska tuho ei kuitenkaan tapahdu juuri tässä ja nyt, elämme kuin sitä ei tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakaan. Tämä on aikamme kenties polttavin ja vaikein ongelma. Naukari siteeraa Naomi Kleinia, joka on kirjoittanut, että "ihmisluonto on jotakin, joka estää toimimasta silloin, kun uhka on näennäisen etäinen."   

Naukarin kirja saa minut pohtimaan kuluttamisen vastustamista kapinoinnin muotona. Miten laajaan kulutuslakkoon pitäisi käydä, jotta kapitalismi alkaisi olla hädissään? On vaikea kuvitella sellaista, joka vaikuttaa mahdottomalta. On vaikea kulkea taaksepäin, kun veto eteenpäin tapahtuu yhä kiihkeämmällä voimalla. On vaikea edes pysähtyä.

Teoksen päähenkilön kokemuksen mukaan ainoita meitä pysäyttäviä asioita on suru. Niin suuri suru, että se jakaa maailman kahtia ja tekee aiemmin mielekkääksi koetusta mielenkiinnotonta ja turhanpäiväistä.  "Suruun liittyy ajasta jälkeen jääminen." Surun vallassa oleva ei etene ja hänen ollessaan paikallaan maailma näyttäytyy hänelle toisin. Usein myös mennyt saa tuolloin nostalgista peitettä, joka koetaan lohduttavana. Että ennen oli jotenkin. Tavalla, joka oli mahdollista asettaa kehyksiinsä. Nähdä se osana jotakin suurempaa.


Uskollinen seuralaiseni melankolia ja katoavan maailman sureminen sisältävät ylisukupolviset itkut.


Yhden puun tuhossa melankolia saa lähes ihmisen pelastavan luonteen, mikä ei tietenkään tarkoita, että melankolian kokemus olisi kokijalleen mitenkään miellyttävä.  Sen arvokkuus vaikuttaisi päähenkilön mukaan olevan paitsi siinä, että se pakottaa pysähtymään, myös siinä, että se vapauttaa hänet jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta. Melankolia - surun keidas.


[m]ielensisäisen avaruuden, rauhan ja hiljaisuuden ääreen löytäminen, mihinkään pyrkimättömyys, on ihmiselmän arvokkainta omaisuutta.


Yhden puun tuho sisältää painavaa pohdintaa ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta sekä nykyihmisen kestämättömistä elintavoista. Teoksen päähenkilöön on helppo samaistua, koska hänen ristiriitaisuutensa on useimmille meistä tuttua. Me haluamme ja olemme kyvyttömiä vastustamaan halun houkutuksia sekä sulkemaan silmämme siltä, mitä teoistamme seuraa.  

Päähenkilön ristiriitaisuus estää myös ansiokkaasti Naukarin teoksen muuttumisen moraalisaarnaksi, jossa hyveellinen opastaisi meitä vähemmän hyveellisiä. 

Joidenkin "oksien" karsiminen olisi tehnyt teoksen rungosta vielä vahvemman ja helpottanut teoksen vastaanottoa. En kuitenkaan halua valittaa, sillä Yhden puun tuho on vallan taitava esikoisteos ja vakuuttava näyttö Naukarin kirjoittajankyvyistä.



Katri Naukari: Yhden puun tuho

328 sivua

WSOY (2021)


Kiitos kirjasta kustantajalle!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti