sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi." 

[...] 

"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."


Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.

Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina. 

Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."

Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa. 


Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.


Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?

Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.


Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa? 

Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan. 


Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."

On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.

Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.


Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".

Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.

En halua suivaantua. Haluan pysähtyä. 

Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä? 

En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti. 

En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää? 

Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.

Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".

Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.

Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin. 

Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.

Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi. 



Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
234 sivua

Teos (2021)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti