lauantai 28. elokuuta 2021

Antti Rönkä: Nocturno 21:07


Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan (Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle.

Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta.


Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama.

Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet.

Rakenteellisesti teos etenee eri aikatasoissa. Kun liikutaan Antin menneisyydessä on luvun alussa ilmaistu numeroin, minkä ikäinen hän kyseisessä luvussa on. Kerronnan nykytasolla taas ajan kulkua kuvaavat kellonlyömät.


Kertoja näkee Antin, joka on ei-poika, koska tämä ei oikeiden poikien tapaan pelaa jääkiekkoa ja kuulasotaa, ei huuda eikä tappele, vaan harrastaa "epäilyttäviä asioita", kuten pianonsoittoa. Poikaroolin tiukkuus tuottaa Antille kosolti tuskaa. Miten kasvaa pojasta mieheksi, kun kokee jatkuvasti olevansa heikonlaisesti olemassa maskuliinisuuden kentällä ja hukassa omien seksuaalisten impulssiensa kanssa.

Lisäksi Antti vielä asuu pikkukylällä, jossa ihmisen olemista määrittävät tiukat parametrit, jotka eivät suostu venymään. 


Vaikka Nocturno 21:07 on ensisijaisesti romaani häpeästä ja erityisesti seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä, kasvaa se laajemmaksi tarinaksi mieheksi tulemisen haasteista. Rönkä kuvaa erinomaisen tunnistettavasti nuoruuden korskeutta ja uskoa oman itsen nerouteen ja ylivertaisuuteen, joiden kanssa sisäinen häpeä ja alemmuudentunteet käyvät jatkuvaa dialogia.

Tunne erilaisuudesta nakertaa, mutta sen rinnalla kulkee usko omaan erityiseen erinomaisuuteen.


Hän oli niin traaginen ja surullinen! Hän oli niin erityinen! Hän kuolisi nuorena, hän kuolisi kauniina, hän kuolisi pian, ja kaikki tajuaisivat kuinka erityinen hän oli ollut.


Epävarmuus saa Antin paikoin toivomaan, että hän olisi homo, koska "homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä." Toisinaan taas seksuaalinen epävarmuus ja häpeä saavat Antin pakenemaan omaa seksuaalisuuttaan ja esittämään itsensä aseksuaalina.

Läsnä on myös nuoruudelle tyypillinen kuoleman romantisointi. Kuolema viimeisenä niittinä, joka tekisi Antista suuremman kuin mitä hän koskaan eläessään olisi ollut. Tekisi hänestä ikimuistoisen ja unohtumattoman. Kruunaisi hänen menestyksensä.



Vielä jonain päivänä hän ottaisi yliannostuksen. Se oli hänen suurin tavoitteensa elämässä. Mutta vasta sitten kun hän olisi menestynyt.


Röngän romaanissa ongelmalliseksi osoittautuu nimenomaan (hetero)miehen seksuaalisuuden kuvaaminen. Kun Antti on kirjastovierailulla puhumassa esikoisteoksestaan hän havahtuu siihen, että puhuessaan seksuaalisuuden kuvaamisesta "miehen näkökulmasta" hänen sanansa kuulostavat "rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta." "Naisen näkökulma" sen sijaan kuulostaa "raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta".

Vaikka Antti ei kysy, mistä tämä johtuu, tekee mieleni vastata, että miehen näkökulman ilmentymät ovat tulleet varsin perustellusti kuvatuiksi halki länsimaisen kirjallisuuden historian ja ovat matkan varrella rasvaistuneet ja sikamaistuneet.


Usko itsessä oleviin rajattomiin mahdollisuuksiin ja niiden toteutumiseen tinkimättömän uskon kautta on nykyajalle tyypillinen vaatimusnarratiivi, joka vaatii yksilöltä jatkuvasti yhä enemmän ja tekee hänestä itsestään syypään, mikäli mahdollisuudet eivät toteudukaan.


Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä.


Nocturno 21:07 tavoittaa tarkalla otteella Antin kasvun 13-vuotiaasta hieman yli parikymppiseksi nuoreksi mieheksi.  Tämä on kirja, joka pitäisi vaikka puoliväkisin saattaa teini-ikäisten poikien luettavaksi, sillä tuskin kukaan onnistuu kasvamaan aikuiseksi käymättä läpi ainakin osaa Antin kokemasta.

Se siitä erityisyydestä, sanoisi joku, mutta minä jätän sanomatta.



Antti Rönkä: Nocturno 21:07

190 sivua

Gummerus (2021)



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti