Emma Dabiri: What white people can do next - From allyship to coalition

Omasta valkoisen etuoikeutetun asemastani ...

Eipä jatketa edellistä lausetta.

Alkaa olla jo feminististä peruskauraa tunnustaa valkoisen etuoikeutetun asema. Mutta mitä sitten? Millä tavalla se muuttaa niiden asemaa, jotka eivät ole etuoikeutettuja? 

Etuoikeuksien tunnustaminen on etuoikeutettujen etuoikeus. Tunnustamalla omat etuoikeudet - jos rehellisiä ollaan - tullaan liian usein vain pönkittäneeksi omaa etuoikeutetun asemaa. 

Edellinen ei tarkoita, etteikö omia etuoikeuksia olisi hyvä tiedostaa, mutta on älyllisesti laiskaa kuvitella, että niin tekemällä edistäisi ei-etuoikeutettujen asemaa. Solidaarisuuden osoittaminen on tärkeää,  mutta näyttäminen ei ole tekemistä. Kun yli 28 miljoonaa Instagram-käyttäjää postasi feediinsä (olin yksi heistä) mustan neliön George Floydin brutaalin poliisimurhan kuohuissa me osoitimme solidaarisuutta, ei sen enempää.

*

Emma Dabirin What white people can do next. From Allyship to coalition on lyhyt kirja, joka onnistuu tehokkaasti murtamaan monia ajatustapoja, joiden pohjalle valkoiset (myös feministit ja myös minä, ja väliin ennen kaikkea juuri me) ovat rakentaneet näkemyksensä siitä, että he ovat tiedostavia ja epätasa-arvoisuutta vastaan taistelevia yksilöitä. Dabiri osoittaa, miten laajasta ja syvälle menevästä itsepetoksellisesta harhasta on kysymys.

Nostan seuraavaksi esiin muutamia Dabirin ajatuksia itselleni muistiin, jotta voin palata niihin myöhemmin. 

*

Liittolaisuuden (allyship) sijaan Dabiri peräänkuuluttaa koalitiota, joka rakentuu yhteisten intressien tunnistamiselle.  Liittolaisuus olettaa hänen mukaansa rotujen välisen eron ja vahvistaa mustien ja valkoisten välisiä valta-asetelmia. Ongelma on sama kuin puhuessamme suvaitsevuudesta. Olla liittolainen tai suvaitseva pohjautuu rakennelmalle, jossa liittolaiset ja suvaitsevat ovat valtasuhteessa niihin, joiden liittolaisia ollaan tai joita suvaitaan. Pyrkimys on näennäisesti hyvä, mutta vain näennäisesti, eikä se kestä lähempää eettistä tarkastelua.

Sekä antirasistisen työn että liittolaisuuden kompastuskivinä Dabiri näkee niiden usein huomiotta jättämän kapitalismin kritiikin. Tämän vuoksi myöskään vaatimukset "etuoikeuksista luopumisesta" eivät pelkästään voi saada todellista muutosta aikaan.

"It is crucial to connect the dots between the origins of global capitalism, colonialism and the invention of race."

Dabirin mukaan yksi suurimmista ongelmista rotujen välisen tasa-arvon toteutumiseksi on, että valkoisuutta ei haasteta, vaan se otetaan "luonnollisena" kategoriana. 

”Unless the idea of whiteness as a ’natural’ category is disrupted and replaced with something else, the underpinning belief of superiority enshrined as natural to the category will remain intact."

Hyväksikäyttö ja epätasa-arvo ovat upotettuina kapitalismin ja rotujaottelun ytimeen. Dabiri vertaa "valkoisen pelastajan" ja "vähempiarvoisen värillisen ihmisen" välistä binaarijakoa kartesiolaiseen henki/ruumis -dualismiin. 

"The association of non-white people with violence and sexuality, with crime or laziness, and their economic exploitation as physical labour, are all rationalized by this application of basic metaphysical dualism."

Tilanteen parantamiseksi tarvitaan systeemitasolle ulottuvia muutoksia. Osana ratkaisua Dabiri näkee koalitiot, jotka perustuvat vastavuoroisuudelle, yhteisen perustan tunnistamiselle. Koalitioista eivät hyödy vain sorretut, vaan kaikki muutkin.

Tarve koalitoille on huutava myös Suomessa, kuten muun muassa Ujuni Ahmedin teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY 2022) tulee esiin. Ahmed kirjoittaa, miten valkoisten naisten kohdalla tietyt asiat ovat ihmisoikeuskysymyksiä, kun taas tummaihoisten naisten kohdalla ne määritellään maahanmuuttajakysymyksiksi ja/tai enemmistö näkee ne kotoutumisongelmina. Eri ryhmiin kuuluvien naisten ongelmien pohjimmiltaan yhteinen perusta jää näin tunnistamatta.

*

Nykyisin suosittu intersektionaalinen feminismi ei sekään saa Dabirilta puhtaita papereita, vaan hän näkee sen ongelmallisena siihen liittyvien kategorioiden länsimaalaiskeskeisyyden vuoksi. Tätä problematiikkaa pohtiessani tulen siihen tulokseen, että on luettava uudestaan Minna Salamin teos Aistien viisaus: Mustan feminismin näkäkulma kaikille (Kustantamo S&S 2020, Sensuous Knowledge: A Black Feminist Approach for Everyone. Suom. Sini Linteri)

*

Kaikki ei-valkoiset eivät ole pahoja. 

Kaikki ei-valkoiset eivät ole hyviä. 

Jälkimmäiseen väitteeseen liittyvän ajattelun Dabiri näkee usein olevan seurausta ihmisen kokemista omahyväisistä syyllisyydentunteista rasismin suhteen, joita hyvitetään itselle positioimalla omasta valta-asemasta käsin toiset/ei-valkoiset yksipuolisesti hyviksi.

*

Identiteettipolitiikan käsitteen loi 1970-luvulla Combahee River Collective - ryhmä, jonka muodostivat radikaalien mustien, lesbojen, feministien ja sosialististen naisten joukko, jonka päämäärät olivat paitsi antirasistisia ja antiseksistisiä, myös kollektivistisia pyrkiessään yhteistoimintaan muiden edistyksellisten organisaatioiden ja liikkeiden kanssa.

1970-luvun identiteettipolitiikka ja sen pyrkimykset eivät ole - Dabiri muistuttaa - rinnastettavissa tämän päivän sosiaalisen median alustoilla käytävään identiteettipolitiikkaan, joka on kiinnostunut lähinnä suojelemaan vain tiettyyn ryhmään kuuluvien oikeuksia sekä edistämään yksilön ja houkuttelevan henkilöbrändin menestystä. Tämänkaltaista identiteettipolitiikkaa Dabiri kuvaa ilmaisulla "identiteettipolitiikan hyperkapitalistishelvetillinen versio" (hypercapitalist-hell version of identity politics).

Dabirin mukaan tapa, jolla identiteettipolitiikka nykyisin käsittelee ero(avaisuuksi)a on johtanut tilanteeseen, joka inkluusiota edistäkseen moninkertaistaa ulkopuolelle sulkemisen.

" 'Difference' produces new subjects of inquiry, that then infinitely multiply exclusion in order to promote inclusion. (kursivointi Dabirin).

Erosta on tullut identiteettipolitiikassa sekä identiteettiä edeltävää että sitä määrittävää.

"It [identity] relies on the subject X: insert race/gender/sexuality/class/disability. This atomizes the limitless variety of subjectivity into lists of 'knowable' categories that 'reduce' in order to acknowledge, flattening the complexity of being into neatly bounded classifications that produce a subject defined by their difference who can be governed and appealed to, not to mention targeted for advertising, accordingly."

Kuka voittaa? Kuka kärsii? 

*

Teoksensa lopussa Dabiri kirjoittaa

"I want something to have fundamentally changed by the time you have finished this book, something that will stop us from having this conversation again ten years, twenty years from now.

Omalla kohdallani Dabirin toive on käynyt toteen. What white people can do next on muuttanut ajatteluani ja saanut tiedostamaan niin rasismiin kuin feminismiinkin liittyviä ongelmakohtia, joista en aiemmin yhtä lailla ole ollut tietoinen. Tämä kirja ei päästä helpolla, sillä on kivuliasta löytää ongelmia niistäkin ajatuskuluista, joiden on uskonut olevan ihmisten välistä tasa-arvoa edistäviä.

Lähden uudelle kierrokselle.

Emma Dabiri: What white peope can do next. From allyship to coaliation.

158 sivua

Penguin books (2021)