Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri: Translating Myself and Others

 


"To read means, literally, to open a book, and at the same time, to open a part of one's self."


Translating Myself and Others -teoksessa Lahiri kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin kääntämisestä, lukemisesta sekä omasta rakkaustarinastaan italian kielen kanssa.

Lahiri on (ollut) minulle erityisen tärkeä kirjailija, jonka teosten parissa olen kokenut suuria ja laajalle avautuvia hetkiä. Hänen viimeisin fiktiivinen, italiaksi kirjoitettu teoksensa Missä milloinkin (Tammi 2020, suom. Helinä Kangas, Dove mi trovo 2018) oli kuitenkin jossain määrin pettymys ja osin samoin kävi tämän hänen esseekokoelmansakin kanssa.

Translating Myself and Others sisältää Lahirin alku/jälkisanat kolmeen eri Domenico Starnonen teokseen, jotka hän on kääntänyt italiasta englanniksi sekä muutamia muita esseitä. Jos on lukenut Starnonen kirjat jää Lahirin esseekokoelman uusien tekstien määrä varsin pieneksi. Teoksen lopussa on kaksi italiankielistä esseetä, joiden englanninkieliset versiot löytyvät myös tästä teoksesta.

En voi välttää ajatusta, että Lahirin esseekokoelma on hieman väkisin kokoon kasattu ja italiankieliset tekstit ovat mukana lähinnä tuomassa kokoelmaan volyymia. En myöskään kykene pääsemään eroon ajatuksesta, että Lahiri pyrkii tässä kokoelmassa osoittamaan omaa italian kielen taitoaan ja oppineisuuttaan.  

Kävi niinb, että kiinnostukseni tätä kokoelmaa kohtaan väheni sitä mukaa mitä pidemmälle luin. Olisin halunnut metsän, mutta sain yksittäisiä puita, joista osa toki oli mitä kiehtovimpia tuttavuuksia. 

*

Alla pari huomiota, jotka tästä esseekokoelmasta haluan kirjoittaa itselleni muistiin.


Italiankielen haltuunotto näyttäytyy Lahirin esseissä paitsi kielitaitona eräänlaisena itsensä ulkopuolistamisen projektina.

"Writing in another language reactivates the grief of being between two worlds, of being on the outside. Of being alone and excluded."

Teoksen mielenkiintoisimmat esseet liittyvät Starnonen teoksiin ja niitä lukiessani kirjoitan muistiinpanovihkooni harmitukseni siitä, että en itse osaa lukea sillä syvyydellä ja tarkkuudella ja innovatiivisuudella kuin Lahiri. 

Lahirin mukaan myytit ovat ainoita alkuperäisiä tekstejä ja kaikki niiden jälkeen kirjoitettu on pelkästään uudelleenjärjestelyä. Esseessä In Praise of Echo hän tarkastelee kääntämistä metamorfoosina, jonka hän paikantaa Ovidiuksen Metamorfooseihin. Narkissos-myytin Narkissos positioituu kirjailijaksi / alkuperäiseksi tekstiksi ja samaisen myytin Echo (kaiku) kääntäjäksi / käännettäväksi teokseksi. 

Kääntäminen on Lahirille peiliin katsomista ja peilistä heijastuvan jonkun muun kuin oman kuvan näkemistä.

*

Lahirille taide edustaa erityistä aluetta, jonka tulee pysyä erillään sosiaalisista tai poliittisista tarkoitusperistä, koska tällöin se hänen mukaansa menettää tosimman tarkoituksensa. Taiteen tehtäväksi hän näkee muutoksen (konseptina) ja sen seurauksien tarkastelun. 

"[a]rt is not - should not - be an instrument for change of any kind. Once art weds itself to a social or political purpose it is bled of its true purpose, which is not change the world but to explore the phenomenon and the consequences of change itself."

Mitä Lahiri varsinaisesti tarkoittaa jää minulle epäselväksi. En osaa nähdä taidetta irrallisena saarekkeena, vaan olen enempi taipuvainen näkemään taiteen aina jollakin tavoin sidoksissa niin sosiaaliseen kuin poliittiseenkin. Toki tämä riippuu myös siitä, miten sosiaaliset ja poliittiset tarkoitusperät määritellään.

 Mietittäväksi jää myös, että vaikka teos olisi tehty ilman sosiaalisia ja poliittisia tarkoitusperiä, tapahtuu teoksen vastaanotto aina osana laajempia kontekstejä, joista edellä mainitut ulottuvuudet ovat ainakin minulle yksi merkittävimmistä, vaikka en niitä taiteen tehtävänä sinänsä pidäkään.

Koska mielenkiintoisimmat esseet ovat teoksen alkupuolella jäi lopputulemaksi hieman lässähtänyt vaikutelma. Vaikka Lahirin kääntämistä käsittelevät huomiot ovat syviä ja syvällisiä jättivät ne kumman kylmän vaikutelman.



Jhumpa Lahiri: Translating Myself and Other

198 sivua

Princeton (2022)




Kommentit

  1. Luin juuri loppuun toisen kerran Jhumpa Lahirin In altre parole, koska en ollut löytänyt mitään uutta italiankielistä aamutoimieni sulostuttamiseen. Hänen italian projektinsa vaikuttaa paitsi kunnianhimoiselta myös epätoivoiselta. Syntyperäisen italialaisen vivahteiden taso tavoitteena tuntuu etääntyvän sitä mukaa mitä paremmin hän kielen hallitsee. - Tuo todellisuudesta irrallinen taidekäsitys kuulostaa vanhahtavalta ja pystyyn kuolleelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin joitakin vuosia sitten tuon In altre parole ruotsiksi, kun silloin ei vielä ollut edes englanninkielistä käännöstä ja olin siitä ihan hirveän innoissani. Tuo Lahirin projekti on tosiaan hurja ja vähän nyt tuntuu, että kirjalliset jutut jäävät alisteiseksi tuon kielihomman takia.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e